Hanke ”Merkitään. Elokuuta”, tavoitteena on tuoda esiin totalitaaristen hallintojen uhrien muistoja yksittäisten tarinoiden avulla. Siinä on viisi elokuvaa ja viisi biografiaa eri maista tulevista ihmisistä, joilla on erilaiset taustat. Hankkeen järjestää eurooppalainen muistiperintö- ja solidaarisuusverkosto yhteistyössä puolalaisen instituutin kanssa Brysselissä. Kumppaneina ovat Tšekin keskus Bryssel, Balassi-instituutti Brysselissä ja Euroopan historian talo.
Molotov-Ribbentrop-sopimuksen vuosipäivänä 23. elokuuta pidetään totalitaaristen järjestelmien uhrien eurooppalainen muistopäivä. Vuonna 1939 natsi-Saksan ja Neuvostoliiton välinen sopimus avasi portin toiselle maailmansodalle ja kaikenlaisen totalitaarisen väkivallan: pakkomuutto, orjatyö ja sotarikokset, kansanmurha, mukaan lukien maailman historian ennennäkemätön tapahtuma – holokausti.
Elokuun 23. päivänä muistetaan miljoonien totalitaaristen hallintojen uhreiksi joutuneiden muisto, mukaan lukien natsien keskitysleirien, kuolinleirien, Neuvostoliiton glagien ja stalinististen vankiloiden vangit. Vaalimalla natsismin, stalinismin ja kaikkien muiden totalitaaristen ideologioiden uhrien muistoa pyrimme kuvaamaan uhreja nimettömänä joukkona, vaan yksilöinä, joilla on omat tarinansa ja kohtalonsa.
Elokuva: https://youtu.be/Ncou5M6uqVw
Kazimierz Moczarski syntyi Varsovassa vuonna 1907. Hän suoritti oikeustieteen tutkinnon Varsovan yliopistossa vuonna 1932 ja suoritti asepalveluksen. Moczarski jatkoi opintojaan yliopiston journalismikoulussa ja meni Pariisiin opiskelemaan kansainvälistä oikeutta Institut des Hautes Études Internationalesissa kahden vuoden ajan. Myöhemmin hän työskenteli sosiaaliministeriössä työoloja koskevan lainsäädännön parissa.
Saksan miehityksen aikana Moczarski oli kotiarmeijan aktiivinen jäsen, joka työskenteli tiedotus- ja Propaganda-toimistossa vastarintaosaston päällikkönä. Yksi hänen järjestämistään toimista oli kymmenen vangin ottaminen aseistetusta sairaalasta kesäkuussa 1944. Varsovan kansannousun aikana hän oli vastuussa yhdestä perustamastaan neljästä radioasemasta, ja hänestätuli Wiadomości Powstańcze -lehden toimittaja. Hänelle myönnettiin tämän jälkeen kultainen ansioristi hänen toiminnastaan. Saksalaisten tuhottua Varsovan kokonaan Moczarski aktivoi uudelleen kotiarmeijan tiedotus- ja propagandakeskukset Krakovassa ja Częstochowassa.
Uudet kommunistiviranomaiset pidättivät Moczarskin elokuussa 1945 käynnistämällä kampanjan mahdollisen opposition kitkemiseksi. Vuonna 1946 Moczarski tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen, minkä jälkeen sitä vähennettiin viiteen vuoteen. Vuonna 1949, stalinismin huipulla, Moczarskia vastaan aloitettiin uusi kuulustelukierros, ja hänet tuomittiin lopulta kuolemaan vuonna 1952. Moczarski luetteli tuomioistuimelle osoitetussa kirjeessä 49 häntä vastaan käytettyä kidutusmenetelmää. Hänen kierronsa saksalaiseen SS-komentajaan Jürgen Stroopiin tuona aikana oli yksi hänen sormiensa tavoista, joilla hän pyrki murtamaan tahtonsa. Keskusteluissa teloitajan kanssa Moczarski mainitsee Stroopin kävelyt, paketit kotoa, henkilökohtaisen kirjaston ja oikeuden vastaanottaa ja lähettää kirjeitä, ja häneltä on evätty kaikki oikeudet. Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1953 Moczarskin tuomio muutettiin elinkautiseksi vankeusrangaistukseksi, mutta hänelle ei ilmoitettu siitä vielä kahden ja puolen vuoden ajan.
Moczarski vapautettiin huhtikuussa 1956 sen jälkeen, kun hän oli ollut vankeudessa 11 vuotta, ja hänet vapautettiin kuusi kuukautta myöhemmin. Vapauttamisensa jälkeen Moczarski työskenteli toimittajana useita vuosia. Hän käytti myös ahkerasti käytettävissä olevaa vapautta puolustaakseen erilaisia sosiaalisia syitä. Vuonna 1968 hänet erotettiin työstään, kun hän puhui juutalaisten kollegojensa puolustamiseksi kommunistisen puolueen juutalaisvastaisten puhdistamojen aikana.
Kazimierz Moczarski kuoli vuonna 1975.
Kuuluisa puolalainen runoilija Zbigniew Herbert omisti runonsa ”Co widziałem” (näyttämäni) Kazimierz Moczarskille. (Kazimierzin ja Zofia Moczarskin säätiön kautta)
Elokuva: https://youtu.be/D8qlbH84ohE
Milada Horáková syntyi Prahassa vuonna 1901. Hänen isänsä omisti kynätehtaan. Hän kävi ensimmäisen maailmansodan aikana Prahassa toisen asteen oppilaitoksessa, minkä jälkeen hän aloitti opinnot Kaarlen yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa täsmälleen kolme vuotta Tšekkoslovakian tasavallan syntymän jälkeen. Hän valmistui vuonna 1926, ja hänestä tuli Prahan kaupunginvaltuuston sosiaaliosaston johtaja. Hän liittyi samana vuonna Tšekkoslovakian kansalliseen sosialistipuolueeseen. Siitä lähtien hän on myös ollut aktiivinen jäsen eri ryhmissä, jotka keskittyvät nuorisoon ja naisten oikeuksiin.
Kun Tšekkoslovakian miehitys alkoi vuonna 1939, Milada Horáková ja hänen aviomiehensä Bohuslav Horák liittyivät vastarintaliikkeeseen, ja Gestapo pidätti molemmat vuonna 1940. Horáková vangittiin Gestapon vankiloissa Pankrác ja Little Fortress Terezín. Vuonna 1944 hänet tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen. Hänet lähetettiin tämän jälkeen Ainachin keskitysleirille lähellä Müncheniä, jonka Allied-joukot vapauttivat toukokuussa 1945, minkä jälkeen hän palasi viipymättä Prahaan.
Horáková liittyi uudelleen kansalliseen sosialistiseen puolueeseen ja tuli parlamentin jäseneksi, kunnes kommunistinen valta siirtyi helmikuussa 1948, kun hän erosi tehtävästään. Pian hän osallistui pyrkimyksiin palauttaa demokratia yhdessä muiden kansallisen sosialistipuolueen entisten jäsenten kanssa.
Kommunistinen salainen poliisi pidätti Milada Horákován syyskuussa 1949 yhdessä monien muiden kuin kommunististen poliittisten puolueiden entisten jäsenten kanssa ja kahden Neuvostoliiton ”neuvonantajan” avustuksella heitä vastaan nostetun kanteen valmistelussa. Vaikka hän joutui tunnustamaan osan väitetyistä ”rikoksista”, hän yritti puolustaa itseään ja muita vastaajiaan rohkeasti oikeudenkäynnin aikana. Milada Horákován ja 12 muun henkilön oikeudenkäynti alkoi 31. toukokuuta 1950. Kyseessä oli näytösoikeudenkäynti, joka perustui Stalinin 1930-luvun puhdistuksessa esiintyneisiin neuvostoihin. Horáková ja hänen kolme muuta syytettyään tuomittiin 8.6.1950 kuolemaan. Vaikka Winston Churchill ja Albert Einstein vaativat armahdusta, Tšekkoslovakian presidentti Klement Gottwald vahvisti heidän tuomionsa.
Viimeisessä kirjeessä 16-vuotiaalle tyttärelleen ennen teloitusta hän kirjoitti seuraavaa: ”Kun tiedät, että jokin on oikeudenmukaista ja totta, ole niin päättäväinen, että voitte kuolla.” Aamupäivällä 27.6.1950 Milada Horáková teloitettiin hirttämällä. Myöhemmin samaan malliin perustuvissa oikeudenkäynneissä eri puolilla maata tuomittiin yli kuusisataa ihmistä, joista kymmenen sai kuolemantuomioita.
Prahan kevään 1968 aikana häntä ja hänen kanssaan syytettyjä vapautettiin. Varsovan sopimukseen elokuussa 1968 tehdyn hyökkäyksen vuoksi vapautusprosessia ei saatu päätökseen. Vuosi vuoden 1989 Velvet-vallankumouksen jälkeen Milada Horáková vapautettiin syytteistä. Vuonna 1991 hän sai postumumisti presidentti Václav Havelin T. G. Masarykin ritarikunnan, ensimmäisen luokan. (Tšekin radion välityksellä)
Elokuva: https://youtu.be/OA7WBoiW1Eg
Vaikka Péter Mansfeld oli edelleen lapsi, hän osallistui Unkarin vuoden 1956 vallankumoukseen Budapestissa. Hän liittyi János Szabón kapinallisyksikköön Szénan aukiolla Budassa, joka on yksi kapinallisen kansalliskaartin vahvimmista vastarintaosista. Hän toimi välittäjänä eri kapinallisten välillä, kuljetti toisinaan lehtisiä sekä kranaatteja ja aseita ja toimitti lääkkeitä Margaretin sairaalasta.
Kommunistien lisääntyvä sorto ja terrori joulukuussa 1956 ja tammikuussa 1957 johtivat unkarilaisten kapinallisten joukkoteloituksiin ja karkotuksiin työleireille ja vankiloihin. Sortotoimet vaikuttivat myös Mansfeldin Szénan aukiolla tuntemiin kapinallisiin, joista monia hirtettiin. Pian tämän jälkeen Mansfeld pidätettiin. Mansfeld aikoi vapauttaa itsensä vankilasta voimakeinoin ja elvyttää vallankumouksen. Hän perusti ryhmän, joka toteutti vuonna 1958 erilaisia kampanjoita muun muassa sieppaamalla ja aseistariisuntaa Itävallan suurlähetystön alueella partioivan puolisotilaallisen joukot.
Mansfeld pidätettiin helmikuussa 1958 yhdessä neljän hänen papujensa kanssa. Vankilaolot osoittautuivat poikkeuksellisen vaikeiksi. Poikia kuulusteltiin yöllä ja heitä pidettiin pienissä tummissa soluissa. Péter kuitenkin piti rohkeutta ja vahvaa henkeä. Syyttäjä kutsui pojan ”luokkatekijäksi” ja vastavallankumoukselliseksi ja vaati enimmäisrangaistusta.
Mansfeldille määrättiin 21.11.1958 elinkautinen vankeusrangaistus. Budapestin kansantuomioistuin kuitenkin korotti tuomiota 19.3.1959. Rangaistuksena oli kuolema. Péter Mansfeld hirtettiin 21. maaliskuuta aamulla, joka oli tuskin 18-vuotias.
Elokuva: https://youtu.be/yeeFO0Ywd1w
Mala (Mally) Zimetbaum syntyi Brzeskissä Puolassa vuonna 1918. Hän muutti 1920-luvun lopussa yhdessä perheensä kanssa Antwerpeniin (Belgia). Syyskuussa 1942 hänet pidätettiin Antwerpenin keskusasemalla järjestetyn juutalaisten kierroksen aikana. Neljä päivää myöhemmin hän asettui kuljetusajoneuvoon Auschwitzin keskitysleirille 17.9.2010. Valintamenettelyn aikana hänet lähetettiin Birkenaun leirille, jossa hän sai numeron 19880. Koska hän tuntee useita kieliä, hänet palkattiin naisten leirille tulkiksi ja lähettiksi.
Keväällä 1940 Edward (EDEK) Galiński pidätettiin keskikoulun oppilasryhmästä Puolan älyssiaan kohdistetun ”AB”-kampanjan aikana. Hänet tuotiin 14.6.1940 Auschwitziin ensimmäisessä puolalaisten poliittisten vankien kuljetuksessa. Rekisteröintimenettelyn aikana hän sai numeron 531. Hän työskenteli leirillä muun muassa rautatehtaassa ja rakennusryhmässä, ensin kotileirillä ja sitten Birkenaussa.
EDEK Galińskilla ja Mala Zimetbaumilla oli tehtäviään suorittaessaan suhteellinen vapaus liikkua leirin ympäri. He tapasivat toisiaan vuosien 1943 ja 1944 vaihteessa ja rakastuivat. Galiński suunnitteli alun perin pakenevansa ystävänsä Wisław Kielarin kanssa. Hän oli pukeutunut SS-puvussa saattamaan ystävänsä töihin. Hän sai jopa salaisesti virkapukua ja pistoolia rautatehtaan entiseltä Kommandoführeriltä, SS-Rottenführer Edward Lubuschiltä. Tavattuaan Mala Zimetbaumin hän halusi kuitenkin myös paeta leiriltä. Kielar vetäytyi lopulta pakenemissuunnitelmasta auttaakseen paria yrityksen aikana.
Galiński odotti 24.6.1944 Mala Zimetbaumia SS:ään sovitussa paikassaan. Malan varastamat ja taotut SS-miehet pystyivät poistumaan suuren vartalon ulkopuolelta käyttämällä tyhjää kulkulupaa. Kahden viikon kuluttua he kuitenkin kohtasivat saksalaisen partioinnin. Nainen pidätettiin. Galiński pystyi pakenemaan, koska hän onnistui viime hetkellä kätkemään. Hän syntyi kuitenkin piilosta ja hänet luovutettiin vapaaehtoisesti saksalaisille läheisyytensä vuoksi.
Heidät tuomittiin kuolemaan pitkällisen ja raa’an tutkinnan jälkeen. Tutkimuksessa ei saatu tietoja heitä pakenemassa auttavista henkilöistä. Edward Galiński hirtettiin miesten leirillä Birkenaussa. Mala Zimetbaum osti rannettaan teloituksen aikana. Tämän jälkeen hänet kuljetettiin krematorioon, ja hän kuoli todennäköisesti matkalla veren katoamisesta tai ammuttiin.
Elokuva: https://youtu.be/aMsOzImJnz0
Juliana Zarchi syntyi Kaunasissa (Liettuassa) vuonna 1938 perheessä, jonka vanhemmat ovat eri maiden kansalaisia. Hänen isänsä, juutalaistaustainen liettualainen tohtori Mausha (Mauša) Zarchi tapasi tulevan vaimonsa Gerta Urchsin työskennellessään Düsseldorfissa (Saksa). Koska he eivät voineet solmia avioliittoa kolmannessa valtakunnassa rasistisen natsilainsäädännön vuoksi, Gerta muutti vuonna 1934 juutalaiseksi ja avioitui Maushan Liettuassa ja sai siten Liettuan kansalaisuuden. Zarchis asui edelleen Saksassa vuoteen 1937, jolloin Maushan työlupaa ei jatkettu. He päättivät asettua Liettuaan.
Toinen maailmansota puhkesi vuonna 1939. Liettua liitettiin pian Neuvostoliittoon, ja kun kolmas maa kääntyi entisen liittolaisensa puoleen ja hyökkäsi Neuvostoliittoon vuonna 1941, natsit miehittivät maan. Näin ollen Zarchi päätti yrittää paeta itään, koska hän oletti Aryanin katselevan tyttärensä ja vaimonsa selviytymismahdollisuudet olisivat paremmat, jos hän poistuisi maasta. Einsatzgruppen surmasi hänet, mistä hänen sukulaiset oppivat vasta sodan päätyttyä.
Juutalaisen perintönsä vuoksi Juliana lähetettiin vain kolmen vuoden iässä Kaunasin ghettoon ja pakotettiin oleskelemaan siellä useita kuukausia. Hänet salakuljetettiin tuttavan Pranas Vocelkan avulla. Koska hänen äitinsä pelkäsi kuuluvansa hänen kanssaan, Juliana vietti lähes koko saksalaisen miehitysajan taloonsa keittiössä tai sen vieressä sijaitsevassa pienessä huoneessa (vain loppupäässä hänet vietettiin Carmelite-sisaruksiin).
Neuvostoliiton armeijan palatessa Liettuaan Gerta toivoi, ettei hänen tarvitsisi enää pelätä tyttärensä elämää. Sen sijaan molemmat heidät karkotettiin Tadžikistaniin Keski-Aasiassa etnisten saksalaisten väsymyksen vuoksi. Paikalliset leimasivat heidät fasistiksi ja pakottivat heidät asumaan ja työskentelemään vaikeissa oloissa. Sortotoimet helpottuivat Stalinin kuoleman jälkeen, mutta Julianan ja Gertan maanpako päättyi vasta 1960-luvun alussa. Juliana palasi Liettuaan vuonna 1962. Hän asettui asumaan ja alkoi opettaa saksaa Vytautas Magnus -yliopistossa Kaunasissa (hän halusi opiskella lääketiedettä, mutta häneltä evättiin mahdollisuus karkotetuna henkilönä). Gerta tuli tyttärensä luokse vuotta myöhemmin. Koko elämänsä hän yritti palata Düsseldorfiin, mutta hän ei koskaan saanut lähteä Neuvostoliitosta. Hän kuoli Kaunasissa vuonna 1991.
Juliana asuu tänään Kaunasissa ja on siellä juutalaisyhteisön jäsen. Hän matkustaa säännöllisesti ja keskustelee hänen ja hänen perheensä kokemuksista kahdesta diktatuuresta.
