Mietintö Euroopan historian talon keskustelusta ”Eurooppalainen kolonialismi, menneisyyden asia?”

Historiaa ei ole vielä paljastettu

Keskustelu alkoi väitteellä, jonka mukaan siirtomaahistoria olisi ymmärrettävä yhteiseksi historiaksi. Valika Smeulders selitti, että Alankomaissa siirtomaaperintö on ollut poissa ja evätty. Alankomaiden Karibialla sitä ei kuitenkaan voida jättää huomiotta. ”Karibialla sinulla ei ole valinnanvaraa. Se on yhteinen perintö. Et voi todella paeta sitä”, sanoi historioitsija. Tämä johtuu siitä, että siirtomaaperinne liittyy läheisesti sellaisen narratiivin rakentamiseen, johon nykypäivän monietninen yhteiskunta perustuu. Tämän kulttuuriperinnön tuominen näkyväksi Euroopan maissa, kuten Alankomaissa, vaatii kuitenkin paljon työtä, minkä vuoksi keskustelu on polarisoitunut.

Tietämyksen puute siirtomaaperinnöstä Euroopassa selittyy osittain sillä, että siirtomaahistoria oli jo pitkään ennen kaikkea taloudellinen ja poliittinen historia. Esimerkiksi kysymällä, mikä osuus maan BKT:stä on peräisin sen merentakaisilta alueilta, eurooppalaiset historioitsijat keskittyivät edelleen itseensä. Siirtomaahistorian sosiaaliset ja kulttuuriset näkökohdat alkoivat kuitenkin kiinnittää enemmän huomiota 20 vuoden ajan, mikä auttoi palauttamaan kolonisoituneiden ihmisten kokemukset.

Vaikka kolonialismin historiaa ovat jo pitkään hallinneet myös sotilasvaltaukset ja poliittiset ja diplomaattiset kysymykset, Amandine Lauro korosti mielenkiintoisesti, että näissä narratiivissa hallitsevat toimijat ovat aina miehiä. Hän mainitsi, että tällä hetkellä on olemassa belgialaisia ja ranskalaisia jälkikoloniaalisia aktivisteja, joita johtavat naiset, jotka ovat nostaneet esiin kysymyksen sukupuolen ja rodun nykytaiteesta ja siitä, miten se voidaan jäljittää siirtomaakauteen. ”On selvää, että kaikki nämä sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset ovat edelleen hyvin esillä, mikä johtuu erityisesti siitä, miten niitä on käytetty siirtomaahankkeiden kahdessa pääperustelussa ja perusteltavuudessa, eli niin kutsutun ”sivilisaatiotehtävän” määrittelystä sekä rotuluokkien ja -hierarkian määrittelystä. Kaikkia näitä kysymyksiä käytettiin selvästi alkuperäiskansojen niin kutsutun ”takautumisen” puolustamiseen, ja ne muodostettiin myös korjaamattomina tekijöinä, joista meidät ja alkuperäiskansat eroavat toisistaan. Ne muodostivat perustan syrjäytymiselle.” Vaikka kolonialismin vaikutus sukupuoleen ja seksuaalisuuteen on hitaasti tulossa julkiselle alueelle ja valtavirtamedialle, Lauro totesi, että siihen puututaan harvoin institutionaalisella tasolla. 

Siirtomaaperinnön merkitys eurooppalaisessa kulttuurissa

Smeuldersin mukaan museoiden välillä on eroja siinä, miten ne käsittelevät siirtomaaperinnön integrointia. Antropologiset museot ilmentävät asiaa, ”koska ne ovat museoita, jotka ovat aina esitelleet ”muuten” narratiivin... Nykyiset taidemuseot käsittelevät sitä melko nopeasti, koska nykytaiteilijoita voidaan helposti tuoda ja antaa heille kerrosta. Sinun ei tarvitse muuttaa omaa koulutustasi ja omaa tapaasi nähdä se.” Lopuksi historialliset museot kamppailevat eniten siirtomaaperinnön kanssa, koska ”he käsittelevät tätä kiinteää narratiivia, johon on todella vaikea vaikuttaa”.

Vierailevat puhujat keskustelivat siitä, miten Euroopan historian talo käsittelee Euroopan kolonialismia. Pysyvässä näyttelyssä vierailijat käyvät galleriassa, jossa esitellään Euroopan teollinen ja tekninen kehitys 1800-luvulla samanaikaisesti kuin siirtomaavallan perustaminen merentakaisille alueille, ihmisten ja luonnonvarojen hyödyntäminen sekä rodullisten teorioiden kehittäminen, mikä antaa tunnustusta imperialistiselle ideologialle. Lauron kannalta on tärkeää, että ”siirtomaahistoriaan liittyviä tekijöitä ei ole esitetty jossain kulmassa, vaan ne olivat keskeisessä paikassa”. Hän viittasi erityisesti eurooppalaisen kulttuuriperinnön esikuvaan, jossa orjuus ja siirtomaasmi ovat 14 ominaispiirrettä, jotka ovat eurooppalaisen kulttuurin keskeisiä osatekijöitä. Lisäksi Jakob Vogel totesi, että Euroopan historian talo on omaksunut suppean määritelmän eurooppalaisesta imperialistisuudesta. Museon narratiivi alkoi 1800-luvulla, eikä se sisällä varhaisia siirtomaahankkeita Espanjassa ja Portugalissa. Hän selitti, että olisi pidettävä mielessä, että ”Euroopan ulkopuolisista ”muista” stereotypioista on itse asiassa muodostunut paljon stereotypioita jo ennen 1800-lukua.”

Kolonisaation historia on myös olennaisen tärkeä, jotta voidaan ymmärtää siirtomaaperäisten stereotypioiden pysyvyyttä. Kuten Vogel huomautti, itsenäisyyden jälkeisenä aikana tuli esiin uusia kolonialismia koskevia keskusteluja, joissa vallitsi edelleen aiempi suuntaus. ”Esim. Babarin tarina. Se on ihanteellinen kirja, mutta myös koloniaalinen tarina, joka kuvaa sivistyneitä norsuja. Meidän olisi pidettävä mielessä, miten sitkeästi tämä perintö on kulttuurissamme.” Näiden haasteiden ratkaiseminen on ratkaisevan tärkeää koulutuksen ja koulujen ohjelmien kannalta. Vaikka Afrikan historiasta ja kolonialismista tehdään yhä enemmän tutkimusta, historioitsijat tunnustivat yleisen haluttomuuden sisällyttää tämä aihe osaksi Euroopan historian opetusta. Lauro katsoi, että kolonialismi olisi sisällytettävä keskeisiin historiallisiin tapahtumiin, kuten kahteen maailmansotaan, valistukseen, teollisen vallankumouksen historiaan tai kapitalismin historiaan.

Maahanmuuttajayhteisöjen rooli

Toinen merkittävä osa siirtomaaperintöä on sen rooli maahanmuuttajayhteisöjen identiteettien muodostumisessa. Kun Karibialaiset saapuivat Alankomaihin, Smeulders kertoi, että heidän yhteisen historiansa kieltämisen lisäksi heidän identiteettinsä on evätty osana Alankomaiden kuningaskuntaa. Tänään monet paikalliset aloitteet, joissa käsitellään siirtomaahistorian tunnustamista Euroopassa, ovat maahanmuuttajayhteisöjen jäseniä. Tällaisissa hankkeissa, jotka ovat laajalle levinneitä entisissä siirtokunnissa, noudatetaan yleensä mielenkiintoista alhaalta ylöspäin suuntautuvaa lähestymistapaa. Hyvä esimerkki on Etelä-Afrikan ”Rhodes Must Fall” -liike, jonka ovat luoneet oppilaat taistelevat koulutusjärjestelmän dekolonisaation puolesta.

Smeulders valmistelee parhaillaan orjuutta ja Alankomaita käsittelevää näyttelyä Rijksmuseumissa. Hän totesi, että tällaiset hankkeet ovat monimutkaisia, koska on vaikea löytää vastarintahistoriaa ja Karibian alueen lakkauttamista koskevia esineitä. Toisin kuin Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Ranskassa, joissa on paljon suurempia kokoelmia, joissa on orjuutta kuvaavia taideteoksia, tällaista esitystä ei ollut Alankomaissa. Tämän seurauksena maa pitää itseään edelleen pienenä, viattomana ja jossain määrin suvaitsevana maana. ”On vaikeampaa luoda osallistavaa narratiivia, kun sinulla ei ole kohdetta. On vaikea puhua jostakin ihmisten kiistämästä asiasta, jota on koskaan ollut olemassa.”

Vastustuskykyinen aihe

Lauron mukaan Belgian suhde siirtomaahistoriaansa on paradoksaalinen. Toisaalta Belgian kolonialismia on arvosteltu eniten Leopoldin hallinnon varhaisen siirtomaakauden joukkoväkivallan ja siirtomaavallan purkamisprosessin aikana tehtyjen rikosten vuoksi. Toisaalta Belgia on yksi siirtomaahistorian kannalta kriittisimmistä Euroopan maista. ”On usein todettu, että 60-, 70- ja 80-luvuilla Belgiassa oli siirtomaa-ammsia, mutta mielestäni kyse on pikemminkin kuuntelematta jättämisestä ja vaientamisesta.” 

Belgian kansanperinnössä käytetty ”mustat kasvot” -käytäntö, joka on viime aikoina herättänyt paljon kansainvälistä huomiota, osoittaa, että ”Belgia kohtaa poliittisen ongelman, joka liittyy rotusyrjinnän ja siirtomaaväkivallan kieltämiseen”, Lauro selitti. Koska Belgian siirtomaahistoriaa opetetaan hyvin vähän koulussa, ihmisillä on vaikeuksia yhdistää mustien kasvojen käytäntöjä rotusyrjintään ja siirtomaahistorian kontekstiin. 

Nykypäivän Euroopassa on poliittisesti tarpeen puuttua siirtomaahistorian väkivaltaan ja siirtomaavaltaan liittyvään sosiaaliseen hyväksikäyttöön. Vogelin mukaanyksi syy siihen, miksi näitä kysymyksiä on vaikea käsitellä, on se, että siirtomaakuntia on edelleen huomattava määrä. Pohdi niiden siirtomaakaupunkien määrää, joista on tehty maailmanperintökohteita eri puolilla maailmaa. Paikalliset asukkaat ovat jossain määrin yhdistäneet tämän siirtomaahistorian osaksi omaa identiteettiään. Hän mainitsi myös, että Isossa-Britanniassa siirtomaamainen nostalgia on hyvin läsnä tietyssä eliitissä. Ajatus siitä, että eurooppalaiset toivat nykyaikaistamista muuhun maailmaan, muodostaa edelleen yhteisymmärryksen. Näitä jo siirtomaa-aikana kolikkoja koskevia narratiiveja on vaikea poistaa.

Keskustelu paljasti, miksi Euroopan on ratkaisevan tärkeää suhtautua tähän vaikeaan menneisyyteen ja että meidän olisi haastattava nämä narratiivit, jotka säilyttävät romanttisen kolonialismin ja esittävät sen sellaisena, että se ei ole niin haitallinen ja sisältää myönteisiä puolia. Siirtomaaperinnön tunnustaminen nykyyhteiskunnissamme on olennainen askel pitkässä prosessissa, jossa eurooppalaiset ajattelevat vallankaappausta.