Jokapäiväinen elämä

Ettore Guatelli -museossa esillä olevat esineet todistavat jokapäiväistä mutta myös luovuutta, käsityöllisyyttä ja kekseliäisyyttä käytännön ongelmien ratkaisemisessa keksimällä esineitä eri toimintoja varten. Tässä tapauksessa henkilö, joka tuli tämän Saksan sotilaskypärän läpi toisen maailmansodan päätteeksi, päätti hitsata siihen puuvarren, mikä helpotti noutoa. Näin ollen se voitaisiin täyttää keloilla ja sijoittaa huopien alle siten, että ne pysyvät lämpiminä koko yön, erityisesti talvella.

Ettore Guatelli pelastui paitsi tästä kypärästä myös muista toisesta maailmansodasta. Ne ovat nyt esillä museon Kitchen-galleriassa. Yhdessä ne antavat käsityksen sodanjälkeisestä eurooppalaisesta maaseutuyhteiskunnasta, joka tukeutui voimakkaasti luovuuteen ja manuaaliseen huimauteen ja jonka on oltava erittäin herkän keksinnön äiti. Tässä tapauksessa kypärät pohtivat myös emotionaalisia näkökohtia, miehitettyjen asukkaiden mahdollisia tunteita asukkaitaan kohtaan ja halukkuutta uuteen alkuun heidän vapauttamisensa jälkeen.

Ettore Guatelli aloitti 1950-luvulla yhä useammin säännölliset vierailut Apenniinien jätevarastoihin ja luo vähitellen perustan tulevalle museolleen. 1970-luvun puolivälistä lähtien hänen esinekokoelmansa kasvoi huomattavasti, ja hän tuli tahattomasti osaksi Italian 70- ja 80-luvuilla alkanutta suuntausta kansankulttuurin elvyttämiseksi ja edistämiseksi. Tämän seurauksena hänen museostaan on tullut ainutlaatuinen ja jäljiteltävissä oleva museolaitos, joka on omistettu 1900-luvun Italian väestö-, etnologiselle ja antropologiselle perinnölle.

Spontaanit suunnittelutuotteet ovat poignantisti muistutus ”teke do and mend” -filosofiasta, joka tarjosi vaikkakin vähemmän järjestelmällisen mallin nykyaikaisille kierrätysmenetelmille. Tarve hyödyntää mitä tahansa on osoittautunut inspiroivaksi, kun tuotteita kootaan uudelleen ja käytetään uudelleen sen sijaan, että ne yksinkertaisesti hävitettäisiin. Tämän seurauksena odottamattomat rikkoutumiset, rikkoutumiset tai pelkkä kuluminen eivät välttämättä johtaneet siihen, että elämän jauhaminen olisi pysähtynyt.

Ulottuvuus

22 (H) 45 (l) 22 (p)

Luettelonumero

107

Tekijänoikeudet

@Fondazione Museo Ettore Guatelli

Materiaali

Rauta, puu

Tila

Levitetty

Kuvatallenne

Mauro Davoli

Pappi Edouard Froidure (1899–1971) perusti näiden merkkien valmistajan Les Petits Riensin vuonna 1937. Sen sijaan, että menetellään köyhille, hyväntekeväisyysjärjestöt, kuten hän edisti riippumatonta oma-aloitteista apua. Näin ollen asunnottomat tai työttömät miehet pystyivät keräämään ja myymään käytettyjä esineitä ansaitakseen jonkin verran rahaa. Nämä asuivat myös yhdessä hyväntekeväisyysjärjestön tarjoamissa asunnoissa. Les Petits Riensin logo kuvaa yhtä näistä miehistä, jotka kantavat petit rienssejä (mikä on suurin piirtein ”pieniä asioita”).

Tämänkaltaisilla hyväntekeväisyysjärjestöillä oli vaikutuksia muita kuin muita heikommassa asemassa olevia ryhmiä auttamaan. Tuolloin ne vaikuttivat myös kulutus- ja uudelleenkäyttömalleihin laajemmin. Vanhojen tuotteiden korjaamisen tai käyttötarkoituksen muuttamisen sijaan ihmiset voisivat antaa ne pois hyvässä omantunnossa, johon Les Petits Riensin kaltaiset iskulauseet (Give to help) ovat tarkoituksellisesti vedonneet.

1800-luvulla syntyi ensimmäiset hyväntekeväisyysjärjestöt, jotka käsittelivät käytettyjen tavaroiden käyttötarkoituksen muuttamista ja myyntiä. Tämä alkoi Lontoossa vuonna 1865 perustetusta pelastamisarmeijasta ja muista järjestöistä. Brysselissä Les Petits Riens oli tunnusmerkki näiden järjestöjen muodostamista uudentyyppisistä hyväntekeväisyyslaitoksista.

Tällä hetkellä Les Petits Riensilla on 27 myymälää Belgiassa. Uudet voittoa tavoittelevat toimijat, kuten käytetyt verkkoalustat, laajenevat kaikkialla EU:ssa. Käytettyjen vaatteiden käyttö on muuttumassa entistä paremmin eri yhteiskuntaluokissa. Kuten Les Petits Riensin palveluksessa työskentelevä Celine totesi, hyväntekeväisyysjärjestöt kärsivät tästä suuntauksesta ja hyötyvät siitä. Toisaalta ne menettävät voittoa tavoittelevien yhteisöjen taholta tulevan kilpailun. ”Viime vuosina monet ihmiset yrittävät ennen lahjoitustaan jälleenmyydä. Näin ollen loppujen lopuksi annettavat tiedot ovat niin usein heikkolaatuisia: mitä ei onnistuttu myymään!” Toisaalta hyväntekeväisyysjärjestöt saavat uusia nuoria asiakkaita.

Esine on peräisin Throwawayn valmistelun aikana toteutetusta paikallisesta osallistumisprosessista, jossa paikalliset jäteasiantuntijat auttoivat luomaan näyttelyn sisältöä. Nämä asiantuntijayhteisöt osallistuivat näyttelyyn todistajanlausunnoillaan ja lainaamalla näytteille (kuten tätä) esineitä. Les Petits Riens oli yksi mukana olleista kumppaneista, ja hän otti yhteyttä Euroopan historian taloon Celinen ja muiden henkilöiden kanssa.

Les Petits Riensin kaltaisilla hyväntekeväisyysjärjestöillä on edelleen vaikutuksia, jotka ulottuvat niiden suoraan avustamien heikommassa asemassa olevien ryhmien ulkopuolelle. Ne vaikuttavat edelleen laajalti kulutus-, uudelleenkäyttö- ja jätemalleihin. Käytettyjen vaatteiden käyttö on muuttumassa entistä paremmin eri yhteiskuntaluokissa, mikä vastaa huolia ympäristön ja yhteiskunnan kannalta vastuullisesta ostoksesta. Les Petits Riensin palveluksessa toimiva Celine on todennut, että hyväntekeväisyysjärjestöt ovat saamassa uusia nuoria asiakkaita, ”jotka todella tulevat vakuuttuneiksi ja kuluttavat eri tavalla”, joille ”käytetyn käden ostaminen on lähes aktivistia”.

Lisäksi Les Petits Riens ylläpitää ja kasvattaa vaatteiden keräämiseen tarkoitettujen tulkkauskoppien verkostoa ja tekee näin helpoksi ja helposti saatavilla olevan lahjoituksen, jota ei enää tarvita. Organisaatio voi auttaa ihmisiä välttämään esineiden heittämistä roskaastiaan ennenaikaisesti, koska lahjoittaminen voi olla yhtä helppoa kuin niiden hävittäminen.

Materiaali

Puuta

Ulottuvuus

145,00 x 70,00 x 7,00 cm (H x W x D)

Luettelonumero

20210050.72 ja 2021.0050.262

Tekijänoikeudet

Euroopan historian talo, Bryssel, Belgia

Tila

Esillä vaihtuvassa näyttelyssä Throwaway. Nykyaikaisen kriisin historia.

Kuvatallenne

Valokuva 2022, Regular Studio, © EU, Euroopan parlamentti

Tämä laatto valmistettiin 1800-luvun alussa, ja sen keltainen stag oli Haban-Slovakian koriste, joka korjattiin tinkerin metallilla. On epäselvää, milloin korjaus on tehty. Slovakialaiset ”Rastelbinder” (langallisten tavaroiden ruostosta) olivat osa Tonavan monarkian ystävien ja piha-alueiden visuaalista ja akustista maisemaa ja elämää 1900-luvulle asti. Tunnetuimmat slovakialaisten säkkiryhmien verkkovierailut eri puolilla Eurooppaa varjelivat murtosarjoja ja myivät kotitekoisia kotitalousvälineitä, kuten seuloja, liekkiä, koria ja hiiriä. Niille ominainen slovakialainen punkki ja niiden kuljettamien tavaroiden värillinen valikoima tekivät niistä näkyvän nähtävyyden erityisesti Wienissä.

Tonavan monarkian itävaltalaisella alueella tiukan tiukan kaupan sääntelyä 1800-luvun puolivälissä. Taloudellisesti heikompien alueiden väestöille, joilla maatalous ei tarjonnut riittävää toimeentuloa, myönnettiin kuitenkin – tiukoin ehdoin – lupa saada kipeästi kaivattuja tuloja harjoittamalla tätä kauppaa. Tietyt alueet alkoivat erikoistua tiettyihin tavaroihin ja/tai palveluihin, kuten Länsi-Slovakian (tuolloin Ylä-Unkarin) tikkereihin. Näiltä alueilta tulevat miehet siirsivät aluksi liikkuvana hawuttajana naapurialueille Bohemiassa tai Etelä-Unkarissa. Myöhemmin niitä löydettiin Tonavan monarkian kaikilla alueilla. Heidän kielitaitonsa johti heitä Italiasta Venäjälle ja Constantinopoliin sekä tuhansina Yhdysvaltoihin.

Lautanen tuli Volkskundemuseumin lahjaksi vuonna 1897 (Pf. Maluchinsky). Se kiinnostaa museota kahdessa suhteessa: ensinnäkin merkittävänä esimerkkinä Habanin koristeen tietynlaisesta vääryydestä; ja toiseksi tinkkeriä korjattaessa. Tinkerien kauppa ja käsiteollisuus olivat laskussa jo silloin, kun ne saapuivat museoon. Uusien, halvempien ja kestävämpien materiaalien ja tuotteiden saatavuus oli vähentänyt huomattavasti niiden toiminnan kysyntää. Toisaalta tinkerien maine ”viennese-tyyppisinä” ja niiden stereotyyppinen ja klichéd-muotoinen esitys lajissa ja yleisessä maalauksessa ovat kasvaneet jyrkästi. Esimerkiksi noin 1897 ”Rastelbinder” oli suosittu pukeutumispakkaus, ja vuonna 1902 Franz Lehár muisti niitä edelleen ”Der Rastelbinder” -operettassa.

Levyllä, jossa on tinkerin metallityö, on mielenkiintoinen yhteys roskaan monella tavalla. Ensinnäkin se on osoitus historiallisesta korjauskulttuurista. Tinkerit eli keraamisista tai metallisista tuotteista valmistetut kotitaloustavarat olivat kalliita, kun ne alun perin valmistettiin, ja monille ihmisille ne olivat arvokasta omaisuutta, joka siirtyi sukupolvelta toiselle. Toisaalta lautanen muistuttaa meitä ihmisiä, jotka ovat työskennelleet rikkoutuneiden asioiden parissa. Vaikka käsityöläisiä tarvittiinkin, heidän asemansa yhteiskunnassa oli heikko. Heidän elämälleen ja työmenetelmilleen oli ominaista muuttoliike kaukana heidän perheistään, lapsityövoima, huonot elinolot ja etninen syrjintä. Wienin asukkaat näkivät heidät yleensä häiritseviksi peddlereiksi tai jopa pikkulapsiksi.

Materiaali

Aitous/harjasisus

Luettelonumero

ÖMV/6.215

Ulottuvuus

7 x 32,2 cm

Tekijänoikeudet

Volkskundemuseum Wien

Tila

Varastossa

Kuvatallenne

© Volkskundemuseum Wien

Wöllersdorfiin, Itävaltaan, talletettiin yhteensä 61 yli 3 kg:n painoista pronssiaseita ja -varusteita. Hamppu koostuu pronssiromusta ja esineen palasista, jotka ovat tyypillisiä Late Bronze Agen (1000–800 BCE) alkuosalle. Niissä on monenlaisia rikkoutuneita esineitä, kuten aseita, akseleita, työkaluja, koruja, metallipaloja ja lankoja. Suurin osa esineistä oli vahingoittunut, ja monet niistä olivat tahallaan pirstaleisia.

Late Bronze Agessa (noin 1000 eK) metalliesineet olivat tyypillinen ilmiö. Näitä olivat aseet, työkalut, alukset, korut, vaunujen osat ja jopa rituaalivarusteet, mukaan lukien sekä ehjät että kauneat osat ja palaset sekä raakametalli. Niitä on löydetty tuntuvista maisemista, asutusalueista, vesimuodostumista tai -muodostumista sekä syrjäisistä paikoista. Monet tutkijat ovat tulkinneet, että ne ovat liikkuvan pronssismithöiden tai kauppiaiden säilytyskaappeja niiden aineellisen arvon vuoksi tai piilopaikkoja sodan aikana. Rikkoutuneita esineitä sisältävät hamput voivat kuitenkin olla myös laajalle levinneen kierrätystalouden jäännöksiä, mikä viittaa resurssien huolelliseen ja tehokkaaseen käyttöön.

Esineitä löydettiin 1900-luvun alussa Wöllersdorfin pienestä kylästä Itävallassa. Wienin luonnonhistoriamuseo osti ne vuonna 1902. Valitettavasti Wöllersdorf-korttelin löytäneen henkilön asiakirjat ovat hävinneet.

Pilkkoutuneiden pronssiesineiden hamppu osoittaa, että ne oli tarkoitus sulattaa uudelleen, jotta materiaalista saataisiin uusia esineitä. Raaka-aineiden kerääminen ja tuotteiden tuotanto olivat 3000 vuotta sitten, kauan ennen teollista vallankumousta, aikaa vieviä prosesseja, ja näiden materiaalien kierrätys ja uudelleenkäyttö on ollut yleinen käytäntö suurimmalle osalle ihmiskunnan historiaa. Tämä koskee erityisesti mutta ei yksinomaan ajanjaksoja, joina resurssit olivat niukat (esim. sota ja sodanjälkeiset kaudet).

Materiaali

Pronssia

Luettelonumero

NHM_PA_37392–37411

Ulottuvuus

Tuotekoko on 3,5–14,5 cm suuri

Tekijänoikeudet

Luontainen historiamuseo Wienissä

Tila

Esillä

Kuvatallenne

Wienin luonnonhistoriamuseo, valokuvat: Alice Schumacher

Esine on sirpale keltaisesta kangastekstiilistä, jossa on solmu, ja kahden oliivinvihreän tikettinauhan jäännökset, jotka on solmittu yhdessä. Hallstattin suolakaivoksen rautaiässä (n. 800–600 BCE) on löydetty erilaisia tekstiilejä. Osa tekstiileistä oli tarkoituksellisesti ripustettu raiteisiin, ja niitä oli käytetty uudelleen sitomisaineena.

Tekstiilien valmistaminen eri työnkulkuvaiheisiin (lampaan kasvattaminen, leikkaus, kehruu, kutominen) oli aikaa vievä tehtävä tuhansia vuosia sitten ilman nykyaikaisten välineiden käyttöä. Tekstiilien huolellinen ja vastuullinen käsittely ja käyttö oli tärkeää. Emme ole varmoja siitä, kuka oli vastuussa tekstiilien valmistuksesta, vaikka naisten hauissa on yleensä tekstiilityökaluja, kuten sukkulamatoja ja kutomapainoja. Hallstattin tekstiilit löytyivät suolakaivoksesta, ja jotkin niistä osoittavat tyypillisiä repeämiä ja solmuja. Tämä ei varmastikaan ollut tämän tekstiilin ensisijainen käyttötarkoitus, joka on saatettu valmistaa osaksi vaatteita; lopulta se kuitenkin kierrätettiin ja käytettiin korjaustöihin.

Eri yhteyksissä Keski-Euroopassa tiedetään, että tekstiiliainetta on tarkoituksellisesti ryöstetty kaistaleiksi ja käytetty uudelleen esim. sitomismateriaalina, joka näkyy tyypillisinä solmuina. Tästä on saatu selkeää näyttöä kahdesta Itävallassa sijaitsevasta esihistoriallisesta suolakaivoksesta, Hallstattista ja Dürrnbergistä, jotka ovat suurelta osin peräisin ensimmäisen vuosituhannen BCE:ltä. Yleensä eri puista ja ruohoista valmistettuja naruja ja köysiä käytettiin pääasiassa sideaineina suolakaivoksissa. Jos ne eivät olleet käsillä, käytettiin tekstiili- tai nahkakaistaleita tai jopa nuoria joustavia pyyhkimiä.

Wienin luonnonhistoriamuseo on tehnyt tutkimusta yhteistyössä Hallstattin kaupungin kanssa yli 100 vuoden ajan. Museolla on kaupungissa kenttätoimisto, josta tutkijat jatkavat työtään. Hallstattin suolakaivoksessa on tehty vuosittain 1960-luvulta lähtien säännöllisiä tieteellisiä arkeologisia kaivauksia. Siellä kaivetut artefaktit päätyvät välittömästi museon kokoelmaan.

Tekstiilien tuotanto oli aikaa vievä prosessi ennen kuin teollinen vallankumous ja tekstiilien kierrätys ovat olleet yleinen käytäntö suurimmalle osalle ihmiskunnan historiaa. Tämä koskee erityisesti mutta ei yksinomaan ajanjaksoja, joina resurssit olivat niukat (esim. sota ja sodanjälkeiset kaudet). Tekstiilejä on muutettu säännöllisesti tai mukautettu uusiin käyttötarkoituksiin koko historian ajan. Useat esimerkit, kuten Bronze Age-aika ja varhaisen modernin aikakauden aikana, osoittavat, että kierrätettyjä tekstiilejä on käytetty eri tarkoituksiin, kuten laivojen lautasmateriaalina, keskiaikaisten linssien onteloiden täytteenä ja kuparikaivosten vesihuollon sinettinä. Tekstiilejä on käytetty myös päällystys- ja hygieniatarkoituksiin, ja ne ovat olleet erilaisia vartiointimateriaaleja. Vaatteiden kierrätykseen kuuluu vaatteiden uudelleenmuokkaus eri tavoin.

Materiaali

Lampaanvilla

Ulottuvuus

Keltainen tekstiili: 11,5 x 44,5 cm; vihreät tekstiilit: 29 x 10 cm (molemmat yhdessä)

Luettelonumero

NHM_PA_77.334 (HallTex 78) ja NHM_PA_89.724 (HallTex 121)

Tekijänoikeudet

Luontainen historiamuseo Wienissä

Tila

Varastossa

Nykyaikaisissa Pohjoismaissa käsineet ovat tärkeitä jokapäiväisiä etnografisia esineitä kodeissamme, joissa käytetään kauniita perinteisiä kuvioituja käsineitä rinnakkain nykyaikaisten suunnittelijoiden kanssa. Me kaikki tiedämme, että virolaisten käsineiden päätarkoituksena on suojella heitä kylmältä. Virossa valmistettiin villakäsineitä jo Bronze Age. Todiste neuleneulojen käytöstä Virossa on peräisin 1400-luvulta peräisin olevasta käsineiden sirpaleesta. Ensimmäiset käsineet olivat neulamittoja (jotka on valmistettu erikoistuneen neulan kanssa). Käsineiden käytöllä on vuosisatojen ajan ollut omat tavansa ja perinteensä, ja sillä on ollut tärkeä rooli sitikettinä. Jokapäiväisessä elämässä käsineet vaikuttivat myös kansanlääketieteeseen. lämpimät käsineet annettiin nuorille miehille, kun heidät lähetettiin sotaan, ja he ovat saattaneet olla elonsaajia talvella; ne ovat saattaneet olla arvokkaita tarvikkeita kotoa 1900-luvun sotaa pakeneville.

”Löydän tämän etnografisen käsineen, joka oli neulottu kauniilla Muhun saarella, joka sijaitsee Itämeren itärannikolla Veski Streetin käytettynä myymälässä Tartossa. Kysyin, mistä heidän tavaransa olivat peräisin, ja sanoin Saksasta. Ostin käsineet viidelle Viron kruunulle ja luotin sen museoon. Ihmettelin, miten käsineet päätyivät Saksaan. Saksalla oli itse asiassa suuret virolaisille tarkoitetut pakolaisleiret. Onko virolainen, joka päätyi Saksan uudelleensijoittamisleirille, ottanut mukanaan lämpimiä käsineitä? Vai oliko joku sotilaista ollut taistelussa Muhulla ja ottanut heidät vastaan käsilämpinä? Joka tapauksessa minulla oli erilaisia ajatuksia siitä, miten käsineet päätyivät jätteeksi ja matkustivat takaisin Viroon humanitaarisena apuna. Esitin tämän kauniiden etnografisten käsineiden näytteille vuonna 2009 osana kansallismuseon 100-vuotisjuhlan kunniaksi järjestettyä näyttelyä esimerkkinä siitä, miten esineet päätyvät museoon.”

Reet Piiri, etnologi/Viron kansallismuseo/2022

Viro, Saksa, toisen maailmansodan jälkeiset uudelleensijoittamisleiret, 1990-luvun uusi vähittäiskauppaverkosto ja EU

Viron kansallismuseoon kuuluvien perinteisten virolaisten kuvioitujen käsineiden kokoelma on poikkeuksellisen runsasta – yhteensä 4116 – ja sisältää kauniita virolaisia kuvioita ja kiehtovia tarinoita, jotka ovat päätyneet kokoelmaan virolaisilta maahanmuuttajayhteisöiltä. Perinteiset kuviolliset käsineet ovat hyvä näyttelymateriaali: tekniikat (neulat), Viron piirien väliset etnografiset erityispiirteet, väriopetus (villan käyttö), kuviot semioottisena järjestelmänä antavat paljon tietoa kansankupujen merkityksestä ja siitä, miten museo voi käyttää niitä opetusohjelmissaan.

Humanitaarisen avun järjestelmä Euroopassa; Viroon tuotiin valtavia määriä tekstiilivaatteita äskettäin uudelleen itsenäisiin Baltian maihin; Saksassa ne olisi voitu jättää jäteastioihin tai keräyslaatikoihin; he ovat voineet matkustaa sellaisen eurooppalaisen henkilön kodista, joka on muuttanut tai kunnostanut virolaisen henkilön kotiin, ei kaatopaikalle.

Materiaali

Lampaanvilla

Ulottuvuus

Leveys: 12,0 cm; Pituus: 25,0 cm

Tekijänoikeudet

Viron kansallismuseo

Tila

Tekstiilien varastointi/kokoelmat

Kuvatallenne

Viron kansallismuseo

Ettore Guatelli -museossa on nuoren viljelijän käyttämä saappa, jossa on tilkkutäinen tarinoiden kirjo. Hän kertoo tarinoita lukemattomista ajankohtista, joita se on käyttänyt, jota he ovat pelloilla työskennelleet maanviljelijän mukana, hetkestä, jonka keräilijä, joka toi sen Ettore Guatelli -museoon, sekä kahden Roomassa olevan valokuvaajan tapaamisajasta, jotka kuvailivat sitä julisteelle, joka näkee sen ympäri maailmaa Guatellin aloitteesta perustaa museo, jossa hänen löydöksensä todistavat maaseutuyhteisöjen käsityöläiset, jotka eivät tuota mitään hukkaan.

Ettore Guatelli -museossa avautuu monia mahdollisia ajattelutapoja. Ensimmäinen niistä voisi olla se, että katsomme paikallista ja Emilianan maaseutua laajemmalle maaseutuyhteisöjen elämään ja työhön kaikkialla Euroopassa ja kaikkialla maailmassa. Kuka tietää historian aikana, kuinka monta saappaaa korjataan ja puretaan, jotta ne voivat saavuttaa potentiaalinsa ja kulutuspinnan, ketkä tietävät, mitkä tiet ovat. Tänään ”satunnainen” saattaa myös symboloida sitä askelta, jonka se tarvitsee rajojen ylittämiseksi, yhteisen tien luomiseksi ja vapauden arvon hyödyntämiseksi.

Ettore Guatelli aloitti 1950-luvulla yhä useammin säännölliset vierailut Apenniinien jätevarastoihin ja luo vähitellen perustan tulevalle museolleen. 1970-luvun puolivälistä lähtien hänen kokoelmansa laajeni huomattavasti, ja hän oli tahattomasti osa 70- ja 80-luvuilla kasvavaa suuntausta, joka koski kansankulttuurin elvyttämistä ja edistämistä. Tämän seurauksena hänestä tuli ainutlaatuinen ja jäljiteltävissä oleva 1900-luvun Italian väestötieteellisen, etnologisen ja antropologisen perinnön museo.

Ettore Guatelli julkaisi vuonna 1994 ”Waste at the Museum” -esitteen viidennessä Osimori-julkaisussa. Tässä yhteydessä hän käsitteli erittäin ajankohtaista kysymystä, josta on tulossa nopeasti hätätilanne, ja korosti tarvetta pohtia jätteen ja käytöstä poistettujen esineiden luonnetta ja ennemminkin niiden hyödyntämistä ja kierrätystä. Historiallinen avain todelliseen ”demokratiaan” on täällä ja sitäkin suuremmalla syyllä jätteiden hävittämisessä.

Materiaali

Saappa, joka on korjattu ja purettu lukemattomina aikoina käyttäen johtoa ja kynsiä

Materiaali

24 x 11 x 14

Tekijänoikeudet

@Fondazione Museo Ettore Guatelli

Tila

Esillä

Kuvatallenne

Mauro Davoli

On vaikea määrittää tarkasti, milloin barbecuing-muotit saapuivat Puolaan. Lihan lämpökäsittely on nimittäin yhtä vanhaa kuin ensimmäisen leirin jälki. Antropologille DIY-grill on tarina, jossa on ainakin muutamia eri säteitä. Ensimmäinen on suosittu tapa viettää vapaa-aikaa, jolle grillistä ja hiilen palamiselle ominaisesta tuoksusta on tullut symboli: matot, olut ja musiikki. Tapahtumapaikalla ei ole merkitystä – se voi olla jopa kerrostumien parveke. Toinen näkökohta on puolalaisten ruokailutottumusten muodostuminen. Tällä hetkellä barbecue on vegaanien lihanjälkeisen politiikan ensimmäinen uhri. Puolan jätehuolto on myös tärkeä lanka. Jos rummusta valmistettua grilliä ei olisi käytetty, koko pyykinpesukone olisi päässyt valumaan metsään.

Esine ja sen luonne eivät ole millään tavoin ainutlaatuisia tai kotoperäisiä puolalaiselle kulttuurille. Sekä sen rakentamisen motivaatio että sen tarkoitus liittyvät syvästi ihmisluonteeseen: luovuus, nälkä ja yhdessä syöminen. Vain kulttuuritaso eli se, miten, kenen kanssa, missä ja mitä syömme, vaikuttaa erottavan meidät: ei ole parempi asia kuin hunajasinakastikkeessa suolattu sianlihan kaula ja kylmä olut – voin jo kuulla eriävän mielipiteen.

Nykypäivän ja DIY-grillin taustana on kokoelma jokapäiväisiä esineitä, jotka perustuvat Puolan maaseutukulttuurin historiaan, jolle on ominaista krooninen puute. Tämä niukkuus on vapauttanut luovia ja sopeutumiskykyisiä mahdollisuuksia, ja kapitalistisen ja kuluttajien välisen talouden kukoistamisen myötä tällaisia teoksia on muokattu sisällyttämällä ne harrastuksiin ja taitoihin. Tällaiset tuotteet liittyivät usein valmistajan heikompaan taloudelliseen asemaan.

Perustekijä, joka yhdistää esineen tässä tapauksessa laajempaan jätteen käsitteeseen, on jo olemassa olevien esineiden uudelleenkäyttö ja uuden toiminnon antaminen. Jos sitä pidetään niukkuuskulttuurin tuloksena, syntyy kokonaisia käsitteitä, jotka viittaavat ihmisen asettumiseen junkin luokkaan – ihmiseen, joka elää sosiaalisen hallinnan ulkopuolella.

Materiaali

Teräs, leikkaaminen, hitsaaminen, leikkaaminen ja ruuvit

Ulottuvuus

Korkeus 74 cm; halkaisija 45,5 cm

Luettelonumero

PME 58930/1–2

Tekijänoikeudet

PME/NEM

Tila

Varastossa

Kuvatallenne

Valokuva: Edward Koprowski