Toivoa luokkahuoneessa: opettajat kirjoittavat Euroopan seuraavaa lukua
Laurence ja Guido museon oppimistiimistä kertovat ”Hope Manifesto” -julistuksen taustalla olevasta yhteisestä kirjoittamisprosessista.
Hope-manifesti käynnistettiin 27. toukokuuta 2026 EuroClion 32. vuosikokouksessa: History and Hope – Learning for Change -tapahtuma järjestetään yhdessä Euroopan historian talon kanssa. Se on ladattavissa tältä verkkosivulta.
Jäljempänä olevan haastattelun toteutti Missions Publiques, kansalaisjohtoisiin keskusteluprosesseihin erikoistunut eurooppalainen järjestö. Mission Publiques -järjestö osallistui EuroClion vuotuisessa konferenssissa 2026 osallistavan prosessin suunnitteluun ja helpottamiseen, jotta opettajat voivat kirjoittaa yhdessä ”Hope Manifesto” -yhteistekstin. Tämä prosessi on luotu tiiviissä yhteistyössä Euroopan historian talon oppimistiimin kanssa, ja sillä varmistetaan sen pedagoginen perusta ja yhdenmukaisuus konferenssin koulutustavoitteiden kanssa.
Virkamatkat: Miksi Euroopan historian talo päätti tänä hetkenä käynnistää Hope Manifesto -aloitteen osana konferenssia?
Guido: Kolme vuotta sitten käynnistimme 1000 opettajan kanssa laajamittaisen arvioinnin, jossa kartoitettiin, mitä heidän päivittäisestä käytännöstään puuttui – olipa kyse oppimisvajeista, materiaalien puutteesta tai opetussuunnitelman puutteista. Kun keskeiset oppimistarpeet oli määritetty, ryhdyimme kehittämään digitaalista välineistöä, jonka resursseja opettajat voivat käyttää suoraan luokkahuoneessa. Kävi myös selväksi, että tämän työn ympärille muodostettiin yhteisö. Opettajat halusivat pitää yhteyttä, osallistua ajatteluun ja tehdä tiiviimpää yhteistyötä kanssamme. Tämä sai meidät järjestämään laajan konferenssin, jossa he voisivat tavata toisiaan, jakaa parhaita käytäntöjä ja tutkia uusia lähestymistapoja opetuksensa tukemiseksi tulevina vuosina. Konferenssissa ”Hope Manifesto” on kollektiivisen pohdinnan väline, jota opettajat voivat viedä eteenpäin ja sisällyttää käytäntöönsä tulevina vuosina.
Laurence: Yksi arviointikertomuksen tuloksista oli se, että kun opettajilta kysyttiin, mikä toimi parhaiten Euroopan historian, Euroopan yhdentymisen, muistin roolin tai moninäkökulman (jotka kaikki ovat keskeisiä sen kannalta, mitä teemme Euroopan historian talossa) kaltaisten aiheiden käsittelyssä, yksi tehokkaimmista lähestymistavoista oli ”positiivinen historia”. Tämä ei tarkoita vaikean historian välttämistä. Se tarkoittaa sen käsittelemistä rakentavan linssin – empatian, solidaarisuuden, henkilökohtaisten kalenterien ja yksittäisten tarinoiden – avulla.
MP: Mitkä ovat mielestänne kiinnostavimmat ja ehkä myös arkaluonteisimmat kysymykset toivon työstämisestä Euroopassa tänään?
Laurence: ”Positiivisen historian” esittämisessä ei ole kyse pintapuolisesta optimismista. kyse on siitä, että ihmisille annetaan toimijuuden tunne. Se luo myös yhteistä kieltä ja yhteisen tavan osallistaa nuorempia sukupolvia, antaa heille mahdollisuuden toimia, pysyä pelissä ja pysyä aktiivisina kansalaisina ja muutoksen edistäjinä. Meillä on oma arviointikehikkomme, mutta voimme myös yhdistää sen Rutger Bregmanin kehittämiin perusteluihin: kun ennustamme jatkuvasti katastrofia, vaarana on, että vahvistamme toivottomuutta ja loitontumista. Tämä koskee esimerkiksi ilmastonmuutosta. Sitä vastoin kun tuomme esiin uskottavia muutosväyliä, vaikutuspotentiaalimme kasvaa. Opettajille heijastusvaikutus on erityisen merkittävä. Konferenssiin osallistuva tai Hope Manifesto -julistuksen lukeva historianopettaja voi työskennellä vuosittain 100–150 oppilaan kanssa, ja hänellä voi olla edessään vuosikymmeniä opetusta. Tämä on valtava ulottuvuus.
Guido: Elämme nykyään jokseenkin kyynisessä ja polarisoituneessa maailmassa. Toivoa voidaan mielestäni käyttää tätä vastaan. Konferenssin ohjelmaa suunniteltaessa pohdittiin konkreettisesti, miten toivollisuuden tunne voitaisiin sisällyttää kaikkiin osatekijöihin: puhujat, pääpuheenvuorot, työpajat lähes kyynisyyden ja polarisaation vastaisena lääkkeenä.
MP: Konferenssiohjelmasi on erittäin kunnianhimoinen, sillä siinä käsitellään monimutkaisia aiheita erityisesti opetuksessa ja historiassa. Miten ohjelma on laadittu ja miten nämä eri ulottuvuudet on sisällytetty siihen?
Guido: Valitsimme puhujat ja pääpuhujat, joiden mielestämme tämä ”toivolääketiede” voisi todella nousta etualalle. Työpajoja varten teimme yhteistyötä EuroClion kanssa ja käynnistimme selkeän kehyksen sisältävän kannanottopyynnön, johon kutsuttiin opettajia, organisaatioita ja muita toimijoita, jotka myös pitävät toivoa hyödyllisenä lähestymistapana. Tämä teki siitä aidosti alhaalta ylöspäin suuntautuvan prosessin: emme saneleneet ohjelmaa. Työpajoja on yhteensä noin 40, ja ne muodostavat monipuolisen joukon kannanottoja, jotka ovat linjassa määrittelemiemme pilarien kanssa. Painopiste on vahvasti esimerkiksi rasismintorjunnassa, joka on yksi ohjelman keskeisistä pilareista, sekä demokratiassa ja kansalaisarvoissa.
Laurence: Teemat keskittyvät moninäkökulmaan, demokratiaan ja eurooppalaisiin arvoihin sekä rasismin torjuntaan erityisesti, kun avaamme vaihtuvan näyttelyn (”Postcolonial?”), joka on osa ohjelmaa. Nämä aiheet näkyvät myös Euroopan historian talon digitaalisessa oppimisalustassa HistoriCallissa, joka tarjoaa käyttövalmiita resursseja opettajille ympäri Eurooppaa 24 kielellä. Tässä yhteydessä käynnistämme konferenssin aikana kaksi uutta moduulia: ”Mitä rasismi on?” ja ”Trust or Trash”, joissa keskitytään rasismin torjuntaan ja medialukutaitoon. Neljän päivän aikana nämä aiheet nivotaan laajempaan oppimispolkuun. Olemme myös sisällyttäneet ohjelmaan kulttuuriohjelman, sillä tapahtuma järjestetään Brysselissä ja monet opettajat tulevat ulkomailta. Se tarjoaa heille arvokkaan tilaisuuden ymmärtää paremmin Belgian tilannetta, tutustua muihin museoihin Brysselissä ja vierailla monissa kouluissa.
Tämä kätketty jalokivi, opettajien intohimo, on se, mitä yritämme tuoda etualalle.
MP: Miksi Hope Manifesto -julistuksen laatiminen yhdessä oli niin tärkeä osa alusta alkaen?
Guido: Kokemuksesta opittiin, että hyödyllisimmät asiat, joita voimme tarjota, ovat seuraavat: ensinnäkin opetusmateriaalia, jota he voivat käyttää suoraan; toiseksi konferenssi, jossa ne voivat jakaa parhaita käytäntöjä; ja kolmanneksi manifesti. Ei olisi asianmukaista eikä järkevää olettaa, että meillä on parhaat edellytykset määritellä tällaisen manifestin sisältö konferenssin kolmen päivän aikana, ja annamme opettajille mahdollisuuden muokata sitä yhdessä: tunnistaa, mikä on heille tärkeintä. Sen jälkeen tehtävänämme on helpottaa ja luoda yhteyksiä: edistää tätä manifestia ja varmistaa, että se tavoittaa oikeat ihmiset. Pyysimme komission jäsentä ja CULT-valiokunnan puheenjohtajaa vastaanottamaan manifestin ja vastaamaan siihen.
Laurence: Tämä on myös yksinkertaisesti tapa, jolla työskentelemme virallisessa oppimisessa. Kun kehitämme digitaalisia HistoriCall-moduuleja, teemme ensin alkuvaiheen arvioinnin, kehitämme sitten prototyypin, testaamme sitä noin sadalla opettajalla 20 maasta kahden viikon aikana – saavutamme 1000–1 500 oppilasta – ja teemme sen jälkeen yhteenvedon tuloksista. Tässä kollektiivisessa pohdinnassa nähdään todella tämän lähestymistavan voima: äänet pohjoisesta, idästä, lännestä, etelästä ja Euroopan keskiosasta lähentyvät toisiaan. Hope Manifesto -julistus on jatkoa tälle yhteiselle luomishetkelle, ja se antaa sille entistä enemmän tilaa ja omistajuutta. Opettajat pitävät aidosti yhteistyöstä, arvostavat esitettyjä kysymyksiä ja ovat ylpeitä omistajuudesta.
Opettajat ovat luokkahuoneen opettajia: he tietävät parhaiten, mitä siellä tapahtuu. Tehtävänämme on tukea heitä.
MP: Mitä haluaisit osallistujien ottavan tästä kokemuksesta?
Laurence: Toivon, että he ovat ylpeitä siitä, mitä he ovat yhdessä luoneet, ja että he ovat osoittaneet, että tämänlaajuinen yhteistyö on mahdollista kaikissa maissa ja toimintaympäristöissä. Opettajat viettävät päivänsä ja pyytävät oppilaita tekemään yhteistyötä. nyt kysymme heiltä samaa. Sen sijaan, että he vain kuuntelisivat ammatillisen kehityksen päivän aikana, he luovat sisällön itse. Toivon, että he omaksuvat tämän omistajuuden tunteen heidän kanssaan.
Guido: Toistan tämän. Toivon, että he todella hyväksyvät toivon: ei naiivina optimismina vaan toivottomuuden vastalääkkeenä. Toivon vaihtoehtona on toivottomuus, ja juuri sitä meidän on vältettävä. Minulle toivossa on kyse kriittisestä pohdinnasta, yhteistyöstä ja avoimuudesta muutoksille ja parannuksille. Jos opettajat jättävät tämän konferenssin tällä energialla, tämä sitoutumisen tunne ja se, että manifestista tulee jotain, jota he voivat jakaa ja kehittää, olisi suuri saavutus.