Blandine Smilansky, Euroopan historian talon oppimistiimi
Tiettyjen tapahtumien ja ilmiöiden perinnöllä oli suuri merkitys eurooppalaisten yhdistämisessä tai jakamisessa ajan mittaan Euroopan historian talon näyttelyn osioina, kuten Shoahin muistomerkki tai Shared ja jaettu eurooppalainen muistiesitys. Museossamme – ja ehkä vain täällä – muisti on itsessään osa Euroopan historiaa, kuten Simina Badica, yksi Euroopan historian talon puhujista ja kuraattori, selitettiin keskustelun aikana. Historiallista muistia koskevan tieteellisen keskustelun järjestäminen oli näin ollen erityisen tärkeää museolle. Simina Badica, Ruramisai Charumbira ja Michael Rothberg ovat erikoistuneet merkittäviin historiallisiin muistoihin Euroopan tasolla – kommunismiin ja stalinismiin, kolonialismiin ja orjuuteen sekä holokaustian. Markus J. Prutschin avustuksella käydyt perusteelliset ja monipuoliset keskustelut antoivat myönteisen vastauksen Euroopan historian talon johtajan Constanze Itzelin johdanto-osassa esittämään kysymykseen: ”Voimmeko pitää Eurooppaa pohtivana tilana, jossa keskustelemme muistojen monisuuntaisista vaikutuksista toisiinsa?”
Alla on otteita keskustelusta. Koko tapahtumaa voi seurata verkossa täällä.
Ruramisai Charumbira aloitti puheenvuoronsa kunnioittamalla alkuperäiskansoja eri puolilla maailmaa, ”kuolemat menetettiin ja tukahdutettiin mahdollistamaan ajatus nykymaailmasta ja erityisesti nykyaikaisesta Euroopasta”. Hän korosti, miten meidän on muistettava kuolleet, kun käymme tässä keskustelussa käsiteltyjä keskusteluja. Hän esitti keskustelussa erittäin vakuuttavan näkökulman Euroopan historiaan ja muistiin afrikkalaisen ja maailmanlaajuisen historian tutkijan näkökulmasta ja analysoi vaikeaa keskustelua siirtomaamuistista Euroopassa. Ruramisai Charumbiran mukaan ”Eurooppalla on taipumus käyttää syyttömyysolettamakorttia” orjuuden ja kolonialismin osalta. Euroopan ulkopuolella tapahtuneet tapahtumat ovat relativismia. ”Suklaa ja kahvi ovat jälleen suklaa ja kahvi”, kuten hän sanoi kiehtovasti. Toisin kuin holokaustissa, jossa pelättiin Euroopan alueita, joilla oli kuolinleirejä ja joukkohautoja, orjuuden ja kolonialismin ”rikokset” eivät ole oikeat täällä. Se, että sorron historiaa ei ole edes dokumentoitu niille, joille se on sattunut, lisää tätä taipumusta horjuttaa eurooppalaisten ja Euroopan maiden vastuuta. Maailmanlaajuinen sosiaalinen ja kulttuurinen historia on pyrkinyt muutokseen jo jonkin aikaa, mutta pitkään kirjoitettu Afrikan historia ja alkuperäiskansojen historia maailmanlaajuisesti tukeutuivat yksinomaan kolonaattorin tietoihin.
Tätä ilmiötä ei voida hyväksyä, kun otetaan huomioon, että Euroopan ulkopuolella tapahtunut siirtomaaväkivalta määritteli ja määrittelee edelleen Euroopan sisälle. Eurooppa rakennettiin suhteidensa kautta Euroopan ulkopuolisiin alueisiin, ja orjuudella ja siirtomaavallalla oli suuri merkitys sille, miten Eurooppa määritteli itsensä syrjäytymisen ja yksinoikeuden pohjalta. Kolonialismi on perusta sille, mitä sen on määrä olla eurooppalainen, ja Ruramisai Charumbirassa on sisäänrakennettu ajatus Euroopan valkoisesta ylivallasta ja siten perinnöstä ja ajan mittaan levinneestä amnesiasta, joka monin tavoin määrittelee meidät kaikki. Black Lives Matter -liike osoittaa tänään, että tämä eurooppalainen ajatus siitä, että Afrikka on heikompina ihmisinä pysyvästi levinnyt länsimaiseen ajattelutapaan: jonkun on vielä nykyään sanottava, että ”mustalla elämällä” viitataan suoraan siihen, että mustat ihmiset jäävät ihmisiksi.
Olisiko holokaustia edelleen pidettävä Länsi-Euroopan tärkeimpänä historiallisena viitepisteenä? Miten kommunistinen menneisyys on muistanut ja sitä on tulkittu Itä-Euroopassa rautaesiripun kaatumisen jälkeen? Missä määrin nämä muistot kilpailevat keskenään?
”Moniulotteisen muistin” käsitteen laatineen holokaustin tutkimuksen tutkija Michael Rothbergin mukaan ei ole epäilystäkään siitä, että holokausti on edelleen keskeisellä sijalla eurooppalaiselle yleisölle erityisesti institutionalisoidun muistin osalta, mutta myös koulujen opetussuunnitelmien ja kansanhistorian kannalta. Tämä keskeinen asema säilyy myös silloin, kun se on kiistanalainen, esimerkiksi silloin, kun muista muistoista pyydetään tunnustusta. Tämä keskeinen asema on kuitenkin epätasainen – julkisen ja yksityisen sektorin välillä on eroja, kuten saksalaisessa kontekstissa tehdyt tutkimukset osoittavat. kansallisten ja alueellisten olosuhteiden välillä on eroja. lisäksi tämän muistin merkitys on monitahoinen ja monitahoinen. ”Meidän on ymmärrettävä, että holokaustin muiston historia ei ole koskaan ollut lineaarinen”, sanoi Michael Rothberg. Tämä pätee myös muihin muistoihin, jos uskot, että orjuuden ja kolonialismin muisto tai kommunismin ja stalinismin kohtalo Euroopassa kasvaa.
Simina Badica, jonka tutkimustyössä käsitellään kommunismin muistoa ja muistomerkkiä, selitti tämän muistin aseman muuttumista keskustelun alussa. Kommunistinen menneisyys oli 1990-luvun alussa unohdettava ja haudattava innokkaasti demokratiaan ja vapaiden markkinoiden juhlistamiseen. Euroopan yhdentymisprosessin myötä Itä-Euroopan yhteiskunnat ja historioitsijat joutuivat vastakkain holokaustin laajan yleisen muistin kanssa. Holokaustista tuli jonkinlainen malli, lähes malli muistoille. Itä-Euroopan holokaustin virallista tuomitsemista seurasivat nopeasti kommunismin ja stalinismin tuomitseminen. Holokaustin muisto tuli pääasiassa Länsi-Euroopan ilmiöksi, mutta itse holokausti on ensinnäkin Itä-Euroopan tragedia, joka muistutti Simina Badicaa. Tämä muisti on kuitenkin toissijainen kommunismin muistoon nähden tässä Euroopan osassa. Hän katsoo, että jos holokaustin muiston ja stalinismin muiston välillä on kilpailua, se on nyt ”päässä”. Ajan myötä tällaisen ristiriitaisen suhteen mahdollisuus pieneni, kun Keski- ja Itä-Euroopan menneisyyden tunnustamisen ja tunnustamisen ensimmäiset vaiheet ovat ohi kommunistihallinnon alaisuudessa. Natsismi ja kommunismi vaikuttivat toisiinsa Keski- ja Itä-Euroopassa, mikä itse asiassa loi jatkuvuutta historiallisten kokemusten ja käsitysten osalta ja mutkisti näiden eurooppalaisten yhteiskuntien rooleja ja vastuita – ihmiset puolestaan ovat uhreja ja rikoksentekijöitä ja päinvastoin. Tällä oli keskeinen rooli muistojulistusten tuottamisessa myöhemmin.
Ihmisille, jotka pelkäävät, että holokausti menettää keskeisen merkityksensä, jos muistot lisääntyvät, tai niille, jotka pelkäävät, että holokaustin keskeinen muisti on estänyt stalinismin tai kolonialismin muistot, on tärkeää muistuttaa Michael Rothbergin mukaan, että tämä ei ole tapa, jolla se toimii. Koska holokaustista tuli keskeinen, olemme pikemminkin alkaneet puhua myös joistakin näistä muista muistoista, ei välttämättä riittävillä tavoilla, mutta ainakin prosessi on alkanut. Holokaustin kunnostaminen ei tarkoita sen restaurointia: se, että holokaustin rinnalle tuodaan muita historiaa, voi pikemminkin auttaa meitä laatimaan ”jopa monimutkaisempia ihmisoikeusversioita”. Uudessa muistityössä olisi mentävä uhrien ja rikoksentekijöiden ajattelutapaa pidemmälle, ja siinä olisi otettava huomioon ihmiset, joita Michael Rothberg kutsuu ”implicated aiheiksi”. Kaikki puhujat ilmaisivat omasta näkökulmastaan ajatuksen, että useiden muistojen tekeminen vuorovaikutuksessa on oikea tapa mennä. Heidän puheenvuoronsa edusti Michael Rothbergiä, jota kutsuttiin monimutkaisemmaksi kulttuurimuistiksi, jossa on useita keskuksia, risteilyjä ja yhtymäkohtia.
Ruramisai Charumbira ja Michael Rothberg selittivät, miten holokaustin ja kolonialismin historiaan liittyvillä muistoprosesseilla on enemmän vaikutusta toisiinsa kuin se, jota voidaan olettaa. Michael Rothberg mainitsi muun muassa juutalaisten ja mustien älymystön teosten arkiston, joka pyrkii ymmärtämään natsien kansanmurhaa nimenomaan kolonialismin ja orjuuden historian yhteydessä. Hannah Arendtin ja Aimee Césairen kaltaiset ihmiset, kuten Hannah Arendt ja Aimee Césaire, toteuttivat ”boomerang-ilmiön” – miten Euroopan ulkopuolella siirtokunnissa tehty väkivalta oli palannut Eurooppaan natsiväkivallan muodossa. Kuten Rothberg muistutti, holokaustin muiston syntyminen Euroopassa alkoi 1960-luvun alussa (jolloin Eichmann-oikeudenkäynti vuonna 1961 oli virstanpylväs), joka vastaa kolonisaatiosotien ja -prosessien aikaa. Näillä samanaikaisesti tapahtuneilla kahdella asialla oli varmasti jotain tehtävä keskenään. Ranskassa algerialaisia aktivisteja herätti holokaustin muistoja Algerian itsenäisyyssodan aikana. Etelä-Afrikassa AntiApartheid-liike oli suurelta osin Afrikan (musta) kansanliike, ja siihen liittyneet harvat valkoiset ihmiset olivat pääasiassa juutalaisia (enimmäkseen tunnetuin kommunistisen puolueen syvään sitoutunut poliittinen pariskunta Ruth First ja Joe Slovo ANC:n mukaisesti). Kuten Ruramisai Charumbira totesi, juutalaiset ja mustat ihmiset ovat rodun ja ihonvärinsä vuoksi Euroopan historiassa huonommassa asemassa pidettyjä populaatioita, jotka molemmat juutalaiset ja mustat ”keskeyttävät valkoisuus” ymmärretään eurooppalaisen paremmuuden tunteeksi.
Useat erityisesti yleisön puheenvuorot auttoivat konkretisoimaan tätä ajatusta kunnioittamisesta ja mutkistamaan muistikeskusteluja. Kun Michael Rothbergilta kysyttiin, miksi juutalaisten kansanmurhalle on olemassa erityinen sana, hän korosti, että vaikka juutalaisten kansanmurhalle on oikeudenmukaista käyttää ainutlaatuista sanaa, muiden natsismin uhrien historiaan on varmasti kiinnitettävä enemmän huomiota ilman kilpailua. Romanit ovat heidän joukossaan – heidän historiansa muistoa ei tunnusteta pelkästään natsismin yhteydessä eikä myöskään osana orjuuden historiaa Euroopassa. Romanit ovat olleet 500-vuotiaat orjat Itä-Euroopassa, ja hän muistutti Simina Badicaa: tätä ei missään tapauksessa muisteta, ja näihin ihmisiin kohdistuva rasismi on edelleen laajalle levinnyttä todellisuutta koko Euroopassa. Yleisöön kuuluva henkilö toi myös ensimmäisen maailmansodan muistin osaksi eurooppalaista muistia, joka on vähemmän näkyvä mutta yhtä merkittävä ja myös monikerroksinen. Itä-Euroopassa sen loppu vastaa monien kansallisvaltioiden itsenäisyyttä, kun taas siirtomaahistoriassa ja erityisesti yleisafrikkalaisessa historiassa sillä on myös rooli. WWI:n satavuotisjuhla auttoi tuomaan nämä muistot entistä enemmän esille, ja covid-19-pandemia on viime aikoina lopettanut espanjalaisen influenssan amneian, joka on myös WWI:hen liittyvä unohdettu jakso, johon kiinnitetään nyt enemmän huomiota ainakin tiedemaailmassa viimeaikaisten tapahtumien vuoksi.
Jotta voidaan ymmärtää, miten kulttuurimuisti toimii ja vaikuttaa julkiseen keskusteluun ja ajattelutapoihin, on välttämätöntä ja melko kiinnostavaa ottaa huomioon ruohonjuuritason aktivismin rooli – ihmiset vievät kaduille saadakseen takaisin arvokkuutensa menneisyyteen nähden, kuten nyt nähdämme erityisesti siirtomaamuistojen yhteydessä. Meidän olisi paitsi tarkkailtava myös osallistuttava tämäntyyppiseen aktivismiin, luotava uusia muistoja, tutustuttava niihin, nuancoitava ja mutkistettava niitä. Tällainen virasto pitää muistin elävänä ja miten historiaa valmistetaan – ei akateemista historiaa vaan ruohonjuuritason historiaa: ne eivät ole niin kaukana toisistaan kuin ajattelemme.