Keskustelu aiheesta ”Euroopan sodan jälkeiset ajanjaksot”

Euroopan historian talo kutsui 11. helmikuuta 2019 Oxfordin yliopiston nykyhistorian professorin Martin Conwayn, Maastrichtin yliopiston eurooppalaisen ja maailmanlaajuisen historian professorin Kiran Klaus Patelin, Keski-Euroopan yliopiston tasa-arvotutkimuksen professorin Andrea Petőn ja Ranskan kansallisen tieteellisen tutkimuskeskuksen tutkimusjohtajan Henry Rousson paneelikeskusteluun ”1989 in Perspective”, jonka vetäjänä oli Euroopan historian talon johtaja Constanze Itzel.

Äskettäin julkaistussa kirjassa Europe’s Postwar Periods, 1989, 1945 ja 1918 (Martin Conway ja Henri Rousso yhdessä Pieter Lagroun kanssa Université Libre de Bruxelles -yliopistossa) tarjottiin runsaasti keskustelua historian kirjoittamisesta, historioitsijan roolista ja eurooppalaisesta ulottuvuudesta vuosien 1989–1991 tapahtumista ja niiden merkityksestä Euroopalle.

Vaikka keskustelussa oli mukana tutkijoita, jotka olivat pääasiassa huolissaan menneisyyden tutkimuksesta, keskustelussa käsiteltiin hyvin paljon nykyisiä aikoja. Puhujat osoittivat räikeästi, miten historia, joka on tapa tutkia ja ymmärtää maailmaa, jossa elämme, on tässä jatkuvassa vuorovaikutuksessa menneisyyden ja nykypäivän välillä.

Historian keskeiset päivämäärät: mikä merkitys on?

Tiettyjen vuosien tai jopa päivien määritteleminen historian käännekohdiksi on melko yleinen käytäntö, kuten monet kirjat voivat todistaa. Se on melko suosittu kustantajien, toimittajien ja suuren yleisön keskuudessa. sitä voidaan jopa pitää eräänlaisena muodina tai hypeenä, erityisesti nykyisin ”muistoinflaation” yhteydessä. Se on melkein samanlainen kuin historian laatija, jonka on löydettävä ja näytettävä tämä keskeinen hetki, josta hän voi sitten kirjoittaa. Kuten Patel korosti, ”Se on riippuvainen esittämistämme kysymyksistä, jotka näkevät käännekohdan”, mikä avaa monia mahdollisuuksia. Petőn kuvaaman ”käyttöprosessin” avulla ”muistipolitiikan” toimijat sijoittavat uuteen sisältöön uudelleen tiettyinä ajankohtina ja antavat heille merkityksen, joka palvelee heidän ideologista ja poliittista asialistaansa.

Se, mitä Euroopan Postwar-aikojen laatijat ovat yrittäneet tehdä, on selvästi erilainen, ja siinä käytetään mieluummin käsitettä ”aika” kuin ”momentia” ja vertaillaan kolmea eri ajanjaksoa. He keskittyivät sodan jälkeisiin ajanjaksoihin (tai ranskaksi niin kutsuttuihin ”sorties de guerre” -aikoihin) eivätkä sota-aikoihin, mikä mahdollisti joustavamman kehyksen tapahtumien ja prosessien tulkinnalle, kuten Rousso selitti: ”Kun työskentelet sodan aikana, sinulla on melko tiukka aikajärjestys, kun työskentelet sodanjälkeisenä aikana, kun tiedät, mistä aloitat [mutta] mistä et juuri pääty. Sodan jälkeiset jaksot – joitain muita historioitsijoita, kuten Tony Judt, opiskeli jo aiemmin mutta keskittyvät vain vuoteen 1945 – tulevat sen jälkeen enemmän kuin käännekohtia: sodanjälkeinen aika on aika, jolloin syntyy uusia asioita, jotka luovat edellytykset uudelle häädölle historiassa.

1989, uuden aikakauden alku?

Jos kylmä sota oli todella sota, olipa se sitten erilainen kuin ensimmäinen ja toinen maailmansota, ja jos kylmä sota päättyi vuosina 1989–1991, miksi vuoden 1989 jälkeistä aikaa ei pidetä sodan jälkeisenä aikana? Rousso selitti, miten mielenkiintoinen tämä harjoitus osoittautui esimerkiksi silloin, kun historioitsija John Horne, joka on yksi kirjan kirjoittajista, sovelsi vuoden 1989 jälkeiseen aikaan ”mielenraivauksen” käsitettä, jonka hän oli alun perin luonut kuvaamaan WWI:n jälkeisiä ajattelutapoja.

Conway korosti, miten 1989 vuoden jälkeinen aika sodanjälkeisenä aikana auttaa niitä antamaan niille todellisen merkityksen. 1989 ei varmastikaan ollut ”historian loppu”, kuten jotkut väittivät 1990-luvun alussa, mutta siellä ei tapahtunut mitään Keski- ja Itä-Euroopassa, koska Länsi-Euroopan asukkaat näkivät sen tuolloin suurelta osin. Se oli muovaava hetki koko Euroopalle, myös ja ehkä erityisesti lännen kannalta. Conwayn mukaan on voitu hyvinkin aloittaa uusi aikakausi, jolle on ominaista (uudelleen muodostetun) Saksan uusi keskus, useiden itsenäisten kansallisvaltioiden (uudelleen) perustaminen, Euroopan kapitalistisen määritelmän syntyminen ja Venäjän syrjäytyminen eurooppalaisessa politiikassa. Voitaisiinko vuoden 1989 jälkeistä aikaa pitää erityisenä Euroopan historian aikakautena, joka saattaa päättyä brexitiin?

Historiallinen ja nykyinen

Yksi tämän keskustelun innoittaman kirjan silmiinpistävä piirre on sen regressiivinen suhtautuminen kyseisiin kolmeen sodanjälkeiseen ajanjaksoon, kuten tekstiotsikko ”Oikeuden kirjoittaminen taaksepäin” osoittaa. Kuten Rousso muistutti, tämä lähestymistapa ei ole uusi, vaan se on peräisin ranskalaiselta historioitsijalta Marc Blochilta, joka selittää, miten historioitsijalla on nykyhetkessä asuvana henkilönä väistämättä vanhentunut näkökulma menneisyyteensä. Nykyhetken tai viimeisimmän menneisyyden ottaminen lähtökohdaksi, kuten Euroopan Postwar-aikojen laatijat tekivät, auttaa välttämään teleologisia lähestymistapoja ja lineaarisia näkemyksiä: määräyksen peruuttaminen kiistää syy-yhteydet, kuten Patel selitti, ja tuo esiin uusia kysymyksiä.

Kysymys menneisyyden ja nykypäivän välisestä yhteydestä saa tänään uuden merkityksen, Pető sanoi omassa maassaan Unkarissa mutta myös muissa. ”Monenvälisessä sodassa” tutkijan asemaa uhkaa interventionistinen valtio, jonka mukaan tosiasioihin palaamisen tarkoituksena on määritellä uudelleen humanistiset tieteet, yhteiskuntatieteet ja historia. Pető varoittaa historioitsijoita ja tutkijoita yleisesti ottaen tieteen tulevaisuudesta.

Euroopasta

Mikä eurooppalainen näkökulma historiaan ja erityisesti vuoden 1989 jälkeiseen aikaan on nyt asianmukainen ja riittävä? Conwayn mukaan Euroopan unionilla on vaikeuksia saada historiallisesti tietoon perustuva tarina nykytilanteestaan, koska se on 1900-luvun menneisyyteen juurtuneen narratiivin vanki. Hän selitti, että on hedelmällisempää tarkastella Euroopan 1800-luvun historiaa, jotta voidaan ymmärtää, mitä on tapahtunut vuoden 1989 jälkeen ja miten se on johtanut siihen, mitä Euroopassa nykyään esiintyy. Vuosien 1848–1870 ja vuoden 1989 jälkeisen kauden välillä voidaan tehdä vastaavuuksia, kuten (uusien) kansallisvaltioiden määrän lisääntyminen.

Petőn kannalta keskeinen kysymys on legitimiteetti, kun puhutaan historiaa koskevasta eurooppalaisesta näkökulmasta. Katsoo, että tällaisen näkökulman omaksuminen edellyttää ”kevytetystä keskuksesta” luopumista ja itsekritiikkiä; pohditaan vaihtoehtoja, laiminlyöntejä ja muita näkemyksiä, joita ei ole tähän mennessä otettu huomioon, ja pohditaan, miten tiettyjä kysymyksiä esitetään tai ei kysytä minkälaisten pyrkimysten perusteella. Tämä legitimiteettikysymys on erityisen tärkeä aikana, jolloin uusi käsitys Euroopan merkityksestä ja Euroopan yhtenäisyydestä asettaa sen kyseenalaiseksi.

Kuten Rousso korosti, nykyisin ei esimerkiksi voi enää kirjoittaa Euroopan historiaa poliittisen utopian tarinana, sillä se on jonkinlainen edistysliike, joka perustuu suurelta osin vuoden 1945 jälkeiseen aikaan sillä oletuksella, että Eurooppa on rakennettu sodan välttämiseksi. Euroopan yhdentymisen historian tarkastelu voi auttaa välttämään tätä loukkua: Euroopan yhteisö oli 1970-luvun loppuun asti 1980-luvun alkuun asti vain yksi monista poliittisista vaihtoehdoista ja melko epätodennäköinen, kuten Patel selitti: ”viimeinen tulokas kansainvälisessä yhteistyössä”. Näin ollen se ei ollut niin ratkaiseva tekijä rauhan aikaansaamisessa Eurooppaan: sodanjälkeinen ratkaisu saatiin suurelta osin päätökseen siihen mennessä, kun Euroopan yhdentyminen alkoi. Euroopan yhteisöllä oli pikemminkin keskeinen rooli, jolla oli havaittavia vaikutuksia sosiaalisen rauhan kannalta myöhemmin, erityisesti eteläisen laajentumisen myötä 70- ja 80-luvuilla, mikä synnytti demokratiaan siirtymisen muotoja.

Kaikki puhujat totesivat, että elämme vaikeina aikoina ja kohtaamme uusia realiteetteja, jotka horjuttavat varmasti vakautta, jos tarkastelet Eurooppaa ja itse Euroopan yhdentymishanketta. Olemmeko museoalan ammattilaisina ja tutkijoina, jotka käsittelevät Euroopan nykyhistoriaa ja pyrkivät ”eurooppalaistumaan” menneisyyteen liittyviä näkemyksiä, hieman jäljessä, kun asumme viime aikoina kymmenen vuotta sitten enemmän kuin nyt? Miten voimme puhua niiden ihmisten kanssa, jotka ovat menettäneet tavansa ymmärtää Eurooppaa ja siten nähdä sen olevan ohi, kun todellisuus häviää?

Keskustelu osoitti, että jos voidaan väittää, että 1989 vuoden jälkeinen aika Euroopassa muodostaa erillisen historiallisen ajanjakson, jolla on omat ominaispiirteensä, se on nyt ohi ja että ei ole riittävää eikä tarkoituksenmukaista kokeilla 2000-luvun Eurooppaa analogisesti pelkäksi uudeksi luvuksi samassa oppikirjassa eikä kokonaiseksi uudeksi oppikirjaksi.

Euroopan historian talossa käydyssä vilkkaassa keskustelussa tuotiin esiin uusi kysymys, joka on edelleen avoinna: Olemmeko tänään sotaa edeltävässä vaiheessa vai sodanjälkeisessä vaiheessa? Olemmeko jo sodan aikana?