Roska tai puut

Nämä kaksi linjaa ovat osa V.I. Leninin persoonallisuutta, joka alkoi Neuvostoliitosta ja levisi koko itäblokin alueelle sosialististen valtiohallintojen perustamisen jälkeen. Ne todistavat, miten museot käsittelevät artefakteja ajan mittaan. He ovat peräisin Lenin-Stalin-museosta, joka perustettiin Bukarestiin vuosina 1951–1955 (Moskovassa sijaitsevan Lenin-Museumin keskiosan sivuliike) ja joka toimi eri linnoissa vuoteen 1990 asti. Bussit saapuivat todennäköisimmin Neuvostoliitosta 1950-luvulla, mutta vuoden 1945 jälkeen tällaisia veistoksia tuotettiin myös paikallisesti. Neuvostoliiton innoittaman museon historiaa tutkitaan parhaillaan.

Nämä kaksi linjaa kuvastavat Romanian ja koko itäblokin välisiä suhteita, mukaan lukien Neuvostoliitto, josta tuli Keski- ja Itä-Euroopan hegemoniainen valta vuoden 1945 jälkeen. Moskovassa sijaitsevan Lenin-museon keskiosassa oli myös sivuliikkeitä useissa itäblokin maissa, joista kukin vastasi pääpiirteittäin keskusmuseon antamaa esimerkkiä. Kommunistijohtajien patsaiden tuhoaminen vuoden 1989 kommunismin vastaisen vallankumouksen aikana koko itäblokin alueella on osa kommunismin johtavien hahmojen tuhoamista heidän patsaidensa purkamisesta niiden uudelleenarvostukseen esimerkiksi Grūtas- tai Memento Park -puistossa, johon nämä linjat kuuluvat.

Vuonna 1990 vasta perustettu Romanian pienviljelijämuseo peri rakennuksen ja suuren osan kommunistisen puolueen museon kokoelmista, jotka se joko poisti tai hävitti. Myöhemmin se totesi, että kellarissa oli uusi varastotila, jossa 1960-luvun jälkipuoliskolla oli siirretty entisen Neuvostoliiton museon artefaktit. Nämä kaksi linjaa ovat todennäköisimmin peräisin museon näyttelyistä, ja ne ”piiloivat” kyseisessä varastossa, kun Romania – vielä kommunistisella aikakaudella – oli etäinen neuvostohegemoniasta ja omaksui kansallismielisen kulttuurisen ja ideologisen suunnan. Neuvostokommunismin ikoniset luvut korvattiin uudella kansallisella mytologialla, jossa Romanian kommunistinen puolue ja valtio ovat kytköksissä toisiinsa.

Artefaktien ja jätteiden välillä on useita yhteyksiä. Ensinnäkin molemmat linjat purettiin sen jälkeen, kun Bukarestin hallinto oli kansallismielinen. Lisäksi vuoden 1990 jälkeen kaikki Romanian maanviljelijöiden uuden museon artefaktit alettiin luokitella taiteeseen liittyviin esteettisiin luokkiin. Näin ollen linja-autojen luokitusta alennettiin kahteen kertaan: alkuperäiskappaleen jäljennöksinä ja sosialistisen realismin muotoon kuuluvina. Punainen bussi esiteltiin Ciuma-näyttelyssä (”Plague”), ja se poistettiin massatuotannosta muuntamalla sitä kitschiksi, joka puolestaan liittyy tunteiden manipulointiin. Tämän jälkeen se unohdettiin harmaan rintaman kanssa.

Materiaali

Kipsi, toukki/lakka

Ulottuvuus

61 x 34 x 32 cm (Grey Lenin); 52 x 24 x 21 cm (Red Lenin)

Luettelonumero

C.Sc-0001, C.Sc-0002

Tila

Varastossa

Kuvatallenne

Tekijänoikeudet – NMRP

Tiili on peräisin puretusta Rakusch Mill -rakennuksesta. Tämä oli ensimmäinen Celjessä sijaitseva mylly, jossa viljaa jalostettiin höyryllä. Tehdas rakennettiin vuonna 1903 ja se toimi vuoteen 1935 saakka. Sen sulkemisen jälkeen rakennusta käytettiin raskaan raudan varastointiin Rakusch-kauppayhtiölle. Rakusch Millin aluejako oli yksi Celjen tunnetuimmista rakennuksista. Se oli yli vuosisadan ajan yhdyskäytävä kaupunkiin. Vuodesta 2002 lähtien hylättyä myllyä suojeltiin paikallisesti merkittävänä muistomerkkinä, mutta rakennusta vuonna 2014 tulleen tulipalon seurauksena sen kohtalo sulki.

Rakusch Mill seisoo rautatielinjan vieressä, mikä tarkoitti, että omistajat pystyivät tuomaan halpaa viljaa muista Jugoslavian osista ja pitämään näin jauhon hinnan alhaalla. Tehdas oli osa Rakuschin tukkukauppayhtiötä, joka oli jo Austro-Unkarin keisarikunnan aikaan yksi suurimmista tällaisista yrityksistä tässä osassa Eurooppaa ja harjoitti liiketoimintaa seitsemällä kielellä. Jugoslavian kuningaskunnan aikana se siirsi liiketoimintansa Balkanin maihin.

Kaupunkien silmissä Rakusch Mill on vuosien mittaan muuttunut useita kertoja teollisen ylpeyden symbolista huipussaan aina hylättyyn ja laiminlyötyyn rakennukseen, josta on tullut viime vuosikymmeninä. Marraskuussa 2014 kadonnut rakennus syttyi tulipaloon. Se kärsi niin vakavaa vahinkoa, että Celjen kunta päätti olla palauttamatta sitä, vaan purkai sen samana vuonna. Slovenian kulttuuriperinnön suojeluinstituutin avulla Recent History Celje -museo löysi osan tiilestä, jotta sitä voitaisiin säilyttää tuleville sukupolville vahvana symbolina.

Rakusch Mill oli paikallisesti merkittävä kulttuurimuistomerkki, mutta sen jälkeen, kun rakennus oli tuhonnut tulipalon, jäännöksillä ei ollut arvoa. Recent History Celje -museon kokoelmassaan pitämä tiili olisi voinut helposti päätyä roska-astiaan yhdessä myllyn muiden raunioiden kanssa. Sen sijaan sen arvo säilyy osana museokokoelmaa kulttuuriperintöön kuuluvana osana. Sen voima ei perustu ainoastaan sen historialliseen arvoon yhden Celjen tärkeimmistä teollisuusrakennuksista erottamattomana osana, vaan myös tapaan, jolla se on todistanut kulttuuriperintöä ja kulttuurimuistomerkin kohtaloa, joka päättyi romuna puutteellisen kunnossapidon vuoksi.

Materiaali

Poltettu savi

Ulottuvuus

60x135 x 265 mm

Luettelonumero

745:CEL;S-23489

Tekijänoikeudet

Celje Museum of Recent History

Tila

Varastossa

Kuvatallenne

Matic Javornik

Joukkodisco Polo -ilmiö kasvoi Puolan vuoden 1989 jälkeisessä poliittisessa ja taloudellisessa muutoksessa. Se oli yhteiskunnan osan reaktio käsittämättömään keskusteluun kapitalistisen talouden mahdollisuuksista, mutta se oli myös yksi ensimmäisistä kapitalismin ilmentymistä. Disko Polo -tuotantoyritykset olivat ensimmäisiä musiikkimarkkinoiden yksityisiä aloitteita, ja tuolloin vallinnut valvonnan puute tarjosi mahdollisuuksia moniin väärinkäytöksiin, kuten musiikin piratismiin. Esteettisesti ja lyreettisesti musiikin suuntauksena se esitteli puolalaisten ajatuksia maailmasta, jota kestimme: moottoritiet, läntinen moottoritie, eksoottiset maat, erotiikka. Arvostelijoiden mielestä kyseessä oli musiikin ja lyrkillisesti arvoton tuote massoille. Kulttuurikäytäntönä – joka on läsnä kanoissa, häädöissä ja paloasemapuolueissa – sitä pidettiin Puolan yhteiskunnan alempien luokkien huonon maun ilmauksena. He pitivät sitä vain vähän arvokkaana ja veivät sen kulttuurin reuna-alueisiin huolimatta sen laajasta läsnäolosta ja loivat siten sosiaalista kuilua.

Disko Polo toimii, kuten mikä tahansa nykykulttuurin tuote, kahden alueen – taloudellisen ja kulttuurisen – leikkauskohdassa, joten se voi päätyä pölypölyyn. Se ei liity erityisiin paikkoihin vaan sosiaaliseen tilanteeseen. Se luo osallistujaryhmiä, joista tulee lyhyttä aikaa hauskojen ympärille muodostettu yhteisö. Erilaisten kulttuurimallien vastakkainasettelun seurauksena Disco Polo menettää melko varovaisen suuntautumisensa symbolisessa taistelussa edistyksellisiä suuntauksia vastaan. Se on kuitenkin osa valtavirtaa. Se muistuttaa tyylillisesti Balkan Turbofolkia tai 1980-luvulla Italo Discoa. Niiden tavoin se ei kuitenkaan sovi korkean kulttuurin kokoelmaan.

Disco Polo -musiikkikansiot tulivat museoon osana ”Cult Objects” -hanketta ja Disco polo -ilmiötä käsitelleessä Disco Relax -näyttelyssä. Vaikka etnografia on tärkeä historiallinen ulottuvuus, joka korostuu entisestään museossa, se on ala, joka kiinnostaa nykyistä ja jokapäiväistä elämää. Disko Polo on ollut akateemisia tahoja kiinnostava aihe, mikä ei ole auttanut lisäämään sen ymmärtämistä suuren yleisön keskuudessa. Etnografisten museoiden tehtävänä on kertoa tarinasta maailmasta, joka on sekä tuttu että sivuutettu.

Perustavaa laatua oleva ulottuvuus, joka yhdistää Disco polon jätteen laajempaan käsitteeseen tässä tapauksessa, on syrjäytyminen ja symbolinen väkivalta, jota sovelletaan kilpaileviin malleihin. Hierarkkisessa järjestelmässä arvoton kulttuuri ja sen ilmentymät ovat tuhlausta riippumatta siitä, kuinka monet pitävät sitä tärkeänä. Se poistuu valtavirrasta, ja jos se on läsnä, se on pastis- ja karikatyyri, joka riistää osallistujiaan.

Materiaali

Muovi, kasettinauha

Ulottuvuus

Pituus: 10,2 cm; korkeus: 64 cm; leveys: 0,12 cm.

Luettelonumero

Ei mikään

Tekijänoikeudet

PME/NEM

Tila

Ei-inventaarinen

Kuvatallenne

Valokuva: Edward Koprowski

Opera oli Krašin levinneisyysalueen premium-suklaa. Heitä annettiin usein lahjaksi ikääntyneille erityistilaisuutta varten tai kiitoksena avusta tai suosiosta. Lahjan vastaanottaja ei useinkaan syö suklaaa, vaan pitää ne edelleen tarkoituksenaan antaa ne jollekin muulle. Näin ollen ne siirtyivät henkilöltä toiselle, panttihousuihin, ja oli täysin mahdollista, että niiden säilyvyysaika päättyisi ennen kuin kukaan tosiasiallisesti pääsi syömään suklaaa.

Muiden Krašin tuotteiden tavoin Opera-suklaa myytiin koko entisessä Jugoslaviassa ja jopa sen ulkopuolella – laatikossa olevien tietojen mukaan niille myönnettiin vuonna 1976 hopeamitali Lontoossa.

Opera-suklaalaatikko oli lahjoitus Recent History Celje -museolle. Se on tärkeää, koska museo on 1970- ja 1980-luvuilla hyvin tuttu Jugoslavian kotitalouksiin. Monet henkilöt, jotka asuivat Jugoslaviassa silloin, kun Kraš teki Opera-suklaa, olisivat havainneet niitä tavalla tai toisella joko ihailemalla laatikkoa paikallisen myymälän hyllyssä tai antamalla suklaa tai vastaanottamalla suklaa lahjana. Siksi se on tärkeä osa kollektiivista muistia ja sitä, mitä kutsumme ”Yugo-nostalgiaksi”.

Ihmiset eivät yleensä heittäneet pois tyhjää Opera-laatikkoa, koska se oli kaunista ja ylellistä. Se oli niin suuri, että sitä voitiin käyttää myös muihin tarkoituksiin. Ihmiset tallensivat laatikossa asiakirjoja, valokuvia, postikortteja ja muita mementtejä tai esineitä, joilla oli heille erityistä emotionaalista arvoa. Näin ollen Opera-suklaalaatikot elävät kaappeissa ja laatikoissa vuosia sen jälkeen, kun kaikki suklaat ovat poistuneet.

Materiaali

Kartonki, tekokartonki/liima, painettu

Ulottuvuus

260x370 x 37 mm

Luettelonumero

745:CEL;S-12840

Tekijänoikeudet

Recent History Celje -museo

Tila

Varastossa

Kuvatallenne

Matic Javornik

Kyseessä on tyypillinen kontakti tai esineiden kertyminen, joka on ominaista pelkästään sen määrälle ja varastotilavuudelle. Se koostuu yhteensä 5314 Schwarzhafnerista ja keraamisista fragmenteista, jotka varastoidaan lähes 100:aan pinottuun laatikkoon, joiden pituus on yli 12 metriä Volkskundemuseum Wienin varikossa. Museon inventaariokirjojen mukaan korjuut tulivat kokoelmaan pääasiassa vuosina 1948–1955. Hakkuita löydettiin Itävallan pääkaupungissa Wienissä ja sitä ympäröivässä Ala-Itävallan maakunnassa. Yksittäisiä koita ei mainita yksityiskohtaisesti. Tieteellistä tai kuraattorikäsittelyä ei ole kirjattu. Kaikki yksilöt syötettiin digitaaliseen tietokantaan vuonna 2015, mukaan lukien museon vapaaehtoisten valokuvat.

Sirpaleet ovat peräisin eri paikoista, pääasiassa Wienissä ja Ala-Itävallassa. Vaikka karjuista on vain vähän tietoa, niistä tiedetään joitakin merkittäviä asioita. Esimerkiksi Wienissä Albrechtsrampen sivusto on erityisen kiinnostava, sillä siellä löydettiin 149 yksilöä. Maaliskuussa 1945 Wienin sisäkaupunki pommitettiin ja Albrechtsrampe, Albertinan taidemuseon edessä sijaitseva suuri portaikko, vahingoittui pahasti. Kuten muissa toisen maailmansodan aikana tuhoutuneissa sisäkaupungeissa, jälleenrakentamisen aikana oli tehtävä uraauurtavia kaupunkisuunnittelu- ja infrastruktuuripäätöksiä. Wienin kaupunki päätti vuonna 1949 lyhentää historiallista Albrechtsrampea avatakseen alueen auto- ja raitiovaunuliikenteelle. Tämä johti Wienin museojohtajien mielenosoituksiin, jotka näkivät jälleenrakentamisessa vaarana historiallisen ”vanhan Wienin” alueen, joka oli peräisin ennen kaupungin kaupungistumista ja teollistumista.

Adolf Mais on ollut museon tutkimusavustaja vuodesta 1946 lähtien. Koulutettu slavicist, etnografi ja esihistorian olivat uransa alussa asettaneet tavoitteekseen luoda kattavan kokoelman itävaltalaisia keraamisia löytöjä, jotta voitiin luoda ”todellinen kuva menneisyydestämme” materiaalikulttuurin sirpaleiden pohjalta. Tätä varten hän keräsi keraamisia hankkeja eri paikoista Wienissä (esim. löydöt kaapelointi- tai kaivaustoiminnoista) ja Niederösterreichissa (esim. löydöt purkautuneita asutusalueita koskevista tutkimuksista) ja toi ne Volkskundemuseumiin. Järjestelmällisen keräilyn runsauden tarkoituksena oli mahdollistaa historiallisen arkielämän vertailu ja luokittelu.

Kysymys ”nukkumasta tai aarteesta” nousee esiin monessa mielessä tämän kontaktion yhteydessä. Aluksi on todettava, että korvia ei enää käytetä. ne ovat rikkoutuneita ja käyttökelvottomia esineitä, joita kutsutaan yleensä trashiksi. Niiden kuulumisesta museokokoelmaan tuli kuitenkin jälleen kerran arvokas voimavara, jolla oli valta valaista ihmisten jokapäiväistä elämää. Ne olisivat voineet antaa museolle erityisaseman keruu- ja tutkimuspaikkana tulevaisuudessa. Se, että kosteat ovat olleet käyttämättä lähes 70 vuotta, asettaa ne todennäköisesti tyypilliseen välimuseoluokkaan.

Materiaali

Paljolti lasittamattomat keraamiset ja mustan keramiikan palaset

Luettelonumero

ÖMV/47025–ÖMV/47147

Tekijänoikeudet

© Volkskundemuseum Wien

Tila

Varastossa

Kuvatallenne

© Christa Knott, Volkskundemuseum Wien; © Carina Neischl, Volkskundemuseum Wien

Se on porrastettu kopio paljon suuremmasta teoksesta (310 x 451 cm), jonka Gábor Miklóssy maalasi vuonna 1952 (1912–1998) ja joka kuvaa Grivițan rautatietyöntekijöiden lakkoa helmikuussa 1933, joka on Romanian työvoimaliikkeen historiassa merkittävä tapahtuma. Myös Miklóssy maalasi kappaleen 1950-luvulla. Tämä dynaaminen esimerkki sosialistisesta realismista kuvaa 52:ta henkilöä, mukaan lukien sähköasentaja Gheorghe Gheorghiu-Dej (1901–1965), Romanian kommunistisen puolueen tuleva ensimmäinen sihteeri (1945–1965) ja Romanian pääministeri. Gheorghiu-Dejin hallinnon aikana maalaus sai laajalti tunnustusta. Se oli esillä vuotuisessa taidenäyttelyssä (1952), ja se oli osa RPR-museon pysyvää näyttelyä.

Grivița 1933 myötävaikutti merkittävästi Gheorghe Gheorghiu-Dejiä ympäröivään persoonallisuuteen. Alkuperäinen maalaus, joka kuvaa merkittävää hetkeä sotienvälisen työvoimaliikkeen historiassa, esiteltiin Venetsian taidebiennaalissa (1954), joka sai kansainvälistä julkisuutta.

Näin ollen myös muut Keski- ja Itä-Euroopan kommunistiset puolueet käyttivät sitä sodanjälkeiseen propagandaan. Jäljennös tuotettiin 1950-luvulla Unkarin kommunistisen puolueen museon pyynnöstä, ja se on tällä hetkellä esillä Budapestin kansallisessa historiamuseossa. Romanian maanviljelijöiden kansallismuseossa säilytetty jäljennös oli näytteillä Brysselissä vuoden 2019 Europalia-näyttelyssä ”Perspectives”.

Vuoden 1933 Grivița-jäljennös oli osa RCP History -museon pysyvää näyttelyä (ro. Partidul Comunist Român – en. Romanian kommunistisen puolueen historiamuseo. Vuonna 1990 Romanian maanviljelijän kansallismuseo peri sekä tämän kokoelman että Bukarestissa vuosina 1955–1966 olleen entisen Neuvostoliiton Lenin-Stalin-museon. Se on säilyttänyt vain pienen osan perityistä kokoelmista. Valittuihin aiheisiin kuuluu noin 80 maalausta, joista monet ovat sosialistisen realismin innoittamia, mukaan lukien neuvostomaalausten kopiot ja alkuperäiset neuvosto- tai romanialaiset teokset, jotka muodostavat nyt Romanian suurimman sosialistisen realismin kokoelman. Museo pitää ne varastossa ja pitää niitä harvoin näytteillä.

Ceaușescun hallinnon aikana (1965–1989) Grivița 1933 joutui vähitellen hämärtymään. Kappale poistettiin 1970-luvulla pysyvästä näyttelystä PCR-historiamuseossa ja alkuperäiskappale SRR:n taidemuseon pysyvästä näyttelystä (ro. Republica Socialistă Română – en. Romanian sosialistinen tasavalta), ja se niellään peruuttamattomasti sen varastossa. Vuoden 1990 jälkeen jäljennöksiä oli myös varastoitu sosialistisen realismikoulun muiden maalausten kanssa. Nykyään useat vuoden 1933 Grivița-jäljennökset sisältyvät kolmen romanialaisen taidemuseon kokoelmiin, mutta ne eivät ole helposti saatavilla, koska niistä on tullut yhä epämukavampi kulttuuriperintö.

Materiaali

Öljy kankaalle

Ulottuvuus

127 x 194 cm (L x l, ilman runkoa)

Luettelonumero

C.T-0016

Tekijänoikeudet

Musée national du Paysan Roumain

Tila

Réserve

Kuvatallenne

Vladimir Bulza/© Romanian maanviljelijän kansallismuseo