Jäte resurssina

Valtion sosialismin aikana, jota seurasi 1990-luvun teollisuustoiminnan väheneminen, koti- ja koriste-esineiden valmistuksesta oli tullut itsessään vaikuttava teollisuus Reșițan työpaikalla. Paikalliset asukkaat, joista suurin osa työskenteli joko terästehtaassa tai insinöörilaitoksessa, kutsuivat nämä tavarat nimellä ”DIY”.

Entinen opettaja Mariana pyytäisi aviomiestään, joka on terästehtaan teknikko, tekemään tietyistä tarvikkeista, joita hän tarvitsi tai toivoi ja jotka olivat joko havaittavia tai liian kalliita. Hän yllättäisi myös perheelleen lahjoja omasta mallistaan eikä sarjatuotantona valmistettujen esineiden jäljitelmiä. Hän muistuttaa kilpailusta parhaista ”DIY”-tuotteista, joista tulee usein kiintolähde perheiden välille.

Kankaat ja vaatteet vaikuttavat ympäristöön koko niiden elinkaaren ajan. Elokuvassa keskustellaan pikamuotiteollisuuden ympäristövaikutuksista: miten puuvillapellolta kerätty materiaali kulkee valmistussyklin läpi, miten ylikulutuksen karkaus saa ihmiset tuomaan kotiin enemmän vaatteita vähittäismyymälöistä kuin mitä he olisivat koskaan tarvinneet elinaikanaan, jotka matkustavat varastoon ja päätyvät usein kaatopaikkajätteeksi. Mitä tapahtuu seuraavaksi? Haastattelut auttavat ymmärtämään mahdollisuuksia käyttää materiaalia uudelleen valmistuksesta syntyvää tekstiilijätettä varten ja keskustelemaan kestävästä suunnittelusta, älykkäistä ratkaisuista ja arvoista. Haastatteluissa asiantuntijakommentteja antaa etnologi, suunnittelija ja ”trash-to-trend” -ideoiden luoja. Elokuvassa käytetty asennusympäristö luotiin koululaisten kanssa museon Participation Hall/DIY Gallery -galleriassa, jossa nuoret analysoivat, mikä on ekologinen jalanjälki, toimitusketju, kestävä jätteenkäsittely ja mahdollinen uusi Euroopan tekstiilistrategia.

Peter Verblač piirsi innoitusta Skandinavian kaupungeista ja sijoitti vaatteita erilaisille kaduille Celjessä merkillä, jossa sanottiin ”Rauhadrobesta kadulle”, ja kehotti ihmisiä tuomaan vaatteita, joita he eivät enää tarvitse, ja ottamaan haluamansa. Tämä julkinen vaihto tarkoitti sitä, että ihmiset saivat käyttöönsä sopivia vaatteita, vaikka he eivät voisikaan ostaa niitä. kuka tahansa, joka on huolissaan uusien vaatteiden ympäristökysymyksistä, voisi vaihtaa vanhoja vaatteitaan. myös jokainen, joka yksinkertaisesti halusi uuden vaatekappaleen, voisi noutaa jotain. Videolla näytetään, miten katuvaihtohanke syntyi ja miten Celjen kansalaiset ottivat sen vastaan.

Vuoden 1990 kesällä Mutoid Waste Company, Joe Rushin ja Robin Cooken Lontoon Shepherd Bushin alueelle perustama kuvanveistäjien ja esiintyjien ryhmä, otti haltuunsa hylätyn louhoksen Santarcangelo di Romagnan (Rimini, Emilia Romagna, Italia) laitamilla. Mutonia (koska se viittasi asuin- ja työtilaansa) on siitä lähtien ollut luovien alojen yhteisö, joka tuottaa taidetta teollisuusjätteistä. Italian viranomaiset ovat tunnustaneet Mutonian ”taidepuistoksi”, ja sen asukkaat ottavat usein vastaan vierailijoita eri puolilta Eurooppaa, ja heidän luovuutensa ja sitoutumisensa. Mutoniassa jätemateriaalista tulee inspiraation lähde hankkeelle, jossa yhteisö yhdistää luovuutensa Mutoid-perheen ja naapurialueiden asukkaiden hyödyksi. He järjestävät usein tapahtumia, joissa juhlistetaan heidän teoksiaan.

Tämän yhteisön jäsenet tuntevat vahvan kytköksen maaseudun historialliseen taloudelliseen ja sosiaaliseen rakenteeseen Santarcangelon väestön keskuudessa, joka tiesi varmasti, miten jäte arvostetaan, minkä he katsoivat tarjoavan mahdollisuuden parantaa paitsi teknisiä taitojaan myös elämänlaatuaan. Tästä syystä Ettore Guatelli -museo, joka sijaitsee samalla alueella, noin 200 km luoteeseen Mutoniasta, on aina pitänyt taiteilijoiden yhteisön työtä yhteensopivana Ettoren ja kokoelmansa artefaktien uudelleentyöskentelyn kanssa.

Tämän tarinan pääaiheena on Kagnedjatou Joachim Silue, Abidjanissa (Norsunluurannikko) syntynyt taiteilija, joka on asunut Italiassa kolmen viime vuosikymmenen ajan. Hänen teoksensa perustuvat havainnointiin, kunnioitukseen ja taiteelliseen ”tulkintaan” sellaisten esineiden ”henkilöllisyyksien” osalta, jotka löytyvät hänen kotimaansa kaduilta ja joiden laiminlyödyissä muodoissa hän näkee mahdollisuuden välittää yhtä lailla laiminlyötyjä opetuksia, jotka ovat tärkeitä ihmiskunnalle.

Kesällä 2021 Joachim vieraili Ettore Guatelli -museossa ensimmäistä kertaa osallistuakseen näyttelyyn ”Visioni dall’Infra-ordinario, TTT Tempo Terra Trame di vita”. Hän katsoi, että Ettorella on välitön yhteys Ettoren työhön, koska Ettore on keskittynyt marginaalisiin, alemman luokan ja arvostettuihin ihmisiin ja yhteisöihin, joista molemmat voivat oppia – yhteiskuntiamme, jotka teollistumisen ansiosta ovat vauraita ja joiden kyky itsenäiseen luomiseen on heikentynyt.

Joachimin lahjakkuus ja tekniset ylpeät antavat hylätyille esineille äänen ja tekevät niistä siltoja, joiden avulla voimme tuskin tuottaa resursseja maailmastamme ja tuoda meidät lähemmäs niiden ihmisten viihtyisyyttä, joita tuskin tunnustamme.

Guatelli-museo kertoo tarinan huolellisesti järjestetyistä esineistä, jotka viivaavat seiniä ja kattoja. Näyttely on tulosta noin 60 vuoden keräyksestä ja jatkuvasta päivittämisestä Parman maakunnasta kotoisin olevan alemman perusasteen opettajan toimesta: Ettore Guatelli. Guatelli alkoi noin 1950-luvulla etsiä keräilijöiden varastoja Belgiassa. Ensin hän meni selaamaan, mutta sitten myymään ja myöhemmin pelastamaan maatiloista ja käsityöläisistä peräisin olevia kalusteita, esineitä ja työkaluja, jotka kyseisinä vuosina menettivät nykyaikaistamisen. Hänen keräämänsä ja esittelemänsä esineet eivät olleet harvinaisia tai arvokkaita esineitä, kuten monissa perinteisissä museoissa on, vaan jokapäiväisiä esineitä, joissa on tähän päivään asti edelleen jäljet niistä ihmisistä, jotka käyttivät niitä päivittäin, kun ne kunnostivat ne ja katosivat ne, kunnes niistä tuli laajennuksia. Guatelli-museossa esitellään näin ollen vankkoja esineitä ja oma-aloitteista uudelleensuunnittelua. Tämä tarina ei kuulu nostalgiaan, jonka ovat tuottaneet joidenkin häntä lähimpänä olevien äänet, jotka nyt vierailevat museossa. kun otetaan erityisesti huomioon museon vihreä näkökulma, se pikemminkin ilmaisee halunsa tuoda muistia ja luovuutta nykymaailmaan.

’Samoróbki’ ovat esineet, jotka viljelijät ovat valmistaneet käytettäväksi tilalla.” Nämä tuotteet sisältävät osia kuluneista esineistä, työkaluista tai koneista. Maaseudulla insinööritieteet ja tekninen luovuus olivat erittäin toivottuja taitojen jälkeen, varsinkin kun Puolan maaseutukulttuuri 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla perustui omavaraisuuden ajatukseen. Kotitekoiset esineet ovat nyt vastaus nykyisiin ekologisiin haasteisiin ja tärkeä panos ”toisen käytön” esineistä käytävään keskusteluun, joka on meille kaikille tällä historiallisella hetkellä erittäin tärkeä.

Kuulemme taiteilija Michelangelo Pistoletto -taiteilijan ääntä. Hän arvioi uudelleen hävitettyjä materiaaleja ja hyödyttömiä esineitä, jotka luotiin jätteeksi, ja kertoo, miten hän käyttää niitä uudelleen.

Luonnon ja luonnon jätteiden käsittelyn innoittamana taiteilijat voivat prosessoida ja regeneroida tavanomaisia materiaaleja muuntamalla ne taideteoksen jaloiseksi osaksi.

On mahdollista nähdä jotain yllättävää tavallisessa olennaisuudessa mutta myös nähdä, mitä taide voi tehdä ja mitä on sanottava nykyisen jätekriisin edessä.